sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Ensilunta odotellen
Sanoista tekoihin - tuli lopultakin aika lunastaa jo kauan puhutut puheet järjestelmädigikameran hankkimisesta ja nyt sen tein. Viimeinkin. Johan sitä suunnitellessa taisi vuosi tai useampikin vierähtää. Mitäänhän minä en niistä tiedä, mutta jostainhan se on aloitettava. Canonille jostain mystisestä syystä uskollisena tilasin EOS 500D:n ja nähtäväksi jää millaista jälkeä tällainen ammattikuvauksen amatööri saa aikaan.
Nuorena naureskeltiin siskon kanssa vanhemmille, jotka eivät osanneet kännykkää käyttää, tietokoneesta puhumattakaan. Mehän osattiin, olihan siinä ekassa Nokian 5110:ssä ihan matopeli ja kaikkea. Tilattiin logoja ja soittoääniä - muistan, että seuraavassa 3110:ssä oli oikein Irwinin Rentun ruusu soittoäänenä. Oli se jännää, oltiinhan me totuttu soittelemaan kavereille aina vaan lankapuhelimesta. Nettiäkin käytettiin kuin vettä vaan, etupäässä Kissin chatissa pyörittiin. Oltiin niin mukana kehityksen kelkassa, että.
Entäs nyt? Myönnän, että voisin seurata aikaani ehkä paremminkin. Olen melkein poikkeuksetta pihalla kuin lumiukko katsellessani nykylasten häikäiseviä tekniikan taitoja. Monilla kavereillakin on kalliit älypuhelimet, minä pidän itsepintasesti kiinni omasta vähemmän älyllisestä, "kunhan sillä voi soittaa niin se riittää". Hups, kuulostan ihan omilta vanhemmiltani aikoinaan. Miten tässä näin kävi? Nauraako oma tyttö minulle kymmenen vuoden päästä, miten "äiti on ihan kalkkis, ei se tajuu". Vähänkö noloa.
Mut hei, vielähän tässä on aikaa ottaa kehitystä kiinni. Vaikka siitä uuden kameran käytöstä on ihan hyvä aloittaa. Hankkivathan vanhemmatkin viimein ne kännykätkin ja äiti oppi jopa kirjoittamaan tekstiviestejä, joten eiköhän minullakin ole ihan kohtuulliset mahdollisuudet päästä jyvälle nykymenosta. Maailma kehittyy, ja minä sen mukana.
Sen verran sain kuitenkin kehityttyä, että tuunasin vähän omia nettisivuja. Nykyään vanha tuttu osoite toimii rinnakkaisdomainina, virallisesti sivut löytyvät osoitteesta www.anumikkonen.com. Logokin meni uusiksi nykyisen sukunimen mukaisesti ja sivut muutenkin uusiutuivat hienoisesti. Käykääpäs tsekkaamassa! Itse palvelut eli piirrostyöt toimivat edelleen ihan entisellään.
Sain muuten nyt aivan loistavan idean. Ihan mahtifiilis on se, kun keksii ihan yhtäkkiä jonkun jutun mistä innostua. Tarkemmin en kehtaa vielä asiasta kertoa koska se on suunnitteluasteella ja kehitysvaiheessa, mtta työstän sitä koko ajan. Sen verran sanon, että kyseessä on sarjakuva. Miten vaan muulta tekemiseltä ja menemiseltä ehdin, aion piirtää siinä ohella myös tätä uutta sarjista, johon sain ainakin omasta mielestä kivan idean tässä yllättäen. Katsotaan miten homma etenee! En malta odottaa että pääsen siitä vähän enempi kertomaan, mutta vielä ei huvita hurjia huudella.
Lokakuu on vaihtumassa marraskuuksi mutta syksy sen kun jatkuu tasaisen leutona. Pakkasista ei ole tietoakaan, paitsi joskus myöhäisen illan tai aikaisen aamun tunteina kun pieni kuura on kerrostunut auton ikkunoihin. Huomaatteko, ei sellaista allekirjoittaneen päivitystä, joka ei jotenkin sivuaisi senhetkistä säätilaa. Mutta kun se on niin mukavaa! On kiva fiilistellä kulloistakin vuodenaikaa ja säätä. Olen ihan liian koukussa kaikkeen, mistä voi saada jotain elämyksiä, eikä siihen aina tarvita paljoakaan. Yksi helpoimmista ja parhaimmista keinoista on elää hetkessä ja nähdä se, mikä on juuri siinä nenän edessä - ja nauttia siitä.
Innokkaana jouluihmisenä jatkan täällä lumen odotusta ja kaikkea vuoden parhaimpaan ajankohtaan - juuri niin, jouluun - liittyvien suunnitelmien tekemistä.
Syksyn jatkoja!
torstai 20. lokakuuta 2011
Muuttohaaveita ja Muumimukeja
Syksy sen kun etenee, ja talvi sen kun lähenee. Lähestyvä kylmyys on riisunut puut alastomiksi, luonto ikäänkuin odottaa jotain tapahtuvaksi. Se jokin on ensilumi. Pian se sataa, sulaa ehkä pois, mutta pian sitä on puhtaanvalkoisena vaippana kaikkialla.
Muumit kuluttivat talven omalla tavallaan; nukkumalla. Luonto lumen alla odotti horrostilassa kevättä ja heräämistä uuteen kukoistukseen, joten Muumitkin kai katsoivat parhaaksi tehdä samoin. Välillä nekin tosin havahtuivat hereille kesken kylmimmän kauden huomatakseen sen taianomaisen kauneuden,
Minä tarvitsen kaikki neljä vuodenaikaa.
Tummanpuhuvan talven, hohtavat hanget, purevat pakkaset, hennot hiutaleet ja räiskyvät revontulet. Joulunajan odotuksen, lahjojen suunnittelun ja askartelun, tunnelmallisen savusaunan aattoiltana, palvatun kinkun, piparkakun huumaavan tuoksun, tuoksukynttilät ja kimaltavat koristeet kuusen oksilla. Joulupukin kuumalinja, joulurauhan julistus ja Lumiukko taustalla televisiossa pyörien. Perhe ja sukulaiset kerääntyneenä yhteen syömään ja juhlimaan.
Kevättä ennakoivan auringon ensimmäiset lämmittävät säteet kovilla hangilla, pilkkijät järvien jäällä kaloja narraten, polanteiden alta pilkistävät pikitiet, pitenevät päivät ja valoisuus, orastavat hiirenkorvat koivuissa ja suloisesti solisevat kevätpurot, ensimmäiset voikukat ja leskenlehdet tienvierustoilla.
Loistoonsa puhkeava kesäinen luonto, uudet perunat, keskikesän juhla juhannustaikoineen, saunoineen ja kokkoineen, grilli-illat ystävien kesken, luonnonkukkien väriloisto, valoisat kesäyöt jolloin koko maailma tuntuu pysähtyvän, kuikan huuto järven selän yli, nouseva usva öisen vesistön ylle, aamuyön tunteina syöttiin nappaavat kalat. Vastaleikatun ruohon tuoksu, polttavan kuuma hiekka varpaiden alla, lasten riemunkiljahdukset uimarannalla, iltauinti viileässä järvivedessä, kaikki ne ihanat kesätapahtumat joita on jokainen paikkakunta pullollaan. Heinäsirkkojen sirinä heinikoissa, ukkosmyrskyn jylinä ja taivaalla sinkoilevat salamat, tuoreet koivuvastat, kesämökit ja karavaanarit. Kiireettömät, lomailevat ihmiset, ensimmäiset mansikat ja niistä tehty kermakakku.
Kierron päättää pimenevä syksy, räiskähtelevä ruska upeissa värisävyissään, arkirutiinien palaaminen, lämmittävät huovat ja villasukat, kaakaomukit ja hyvä kirja. Kypsyvät marjat metsissä, raikkaat, pakkasenpuremat aamut ja ensilumen odotus.
Kaikkia näitä yhtä innolla odotan ja kaikista niistä nautin tasapuolisesti. Onneksi meillä Suomessa on etuoikeus siihen.
Muumeja kun tuossa alussa sivusin, niin jatkanpa hieman samalla teemalla; jo ties monettako vuotta keräilen Muumimukeja, välillä enemmän ja välillä vähemmän innokkaasti. Nyt tuli taas sellainen vaihe, että hankin useamman mukin kokoelmiin kerralla. Onpahan ainakin jonkinlainen pesämuna Minni-tytölle joskus aikanaan, kun kyseiset mukit tunnetusti kasvattavat arvoaan ajan myötä. Kallein Muumimuki johon itse olen törmännyt, on vuoden 2004 erikoiserä Tove Janssonin nimenomaan Fazerille suunnittelemaa mukia jota on voinut ostaa hetken aikaa Helsingin Kluuvikadun Fazer-myymälästä. Niitä on muistaakseni tehty 400 kappaletta ja yhdellä sellaisella oli huuto.netissä vastikään yli 2000 euroa hintaa. Niinsanotut "tavallisetkin" Muumimukit, jotka ovat joko poistuneet tuotannosta tai olleet myynnissä vain hetken aikaa (kausimukit) nostavat arvoaan nopeasti. Muutaman vuoden takaisista kausimukeista pyydetään helposti 50-100 euroa kappaleelta, vanhemmista erikoismukeista satojakin euroja. Keräilystähän tässä on kyse, ja kun koko ikäni olen jotain keräillyt aina pullonkorkeista postimerkkeihin niin tämä on luontevaa jatkumoa tälle tavalle. Mitään täydellistä kokoelmaa en tavoittele, mutta jos edes kaikki lähivuosien mukit keräisi talteen arvoaan kasvattamaan.
Mukeista muuttoajatuksiin. Jopa minä, piintynyt ja paljasjalkainen kainuulainen olen mielessäni sulatellut jo tovin aikaa ajatusta muista maisemista. Nälkämaan vaarat toki ovat sitä ainoaa oikeaa kotiseutua aina, mutta vielä kohtuunuori ihminen kaipaa elämäänsä uusia haasteita. Ainahan on mahdollisuus paluumuuttaa takaisin jos uusi elämä ei otakaan tuulta siipiensä alle. On vain masentavaa nähdä miten ennen niin virkeät kotikylän taajamat autioituvat ja miten palvelut siirtyvät pois suurempiin kasvukeskuksiin.
Tänne tuntuvat jäävän enää vain ne harvat, joilla täällä on hyvin töitä, ja sitten ne joilla ei ole tarpeeksi intoa lähteä tekemään haaveilleen jotain. Totuus kun on, että täällä ei ole läheskään niin paljon mahdollisuuksia toteuttaa itseään kuin suuremmissa kaupungeissa. Paikalliset uutiskanavat toistavat samoja, surullisia otsikoitaan humalassa rälläävistä alaikäisistä nuorista ja ilkivallasta, kun turhautuneisuutta puretaan väärällä tavalla. Kaikkia yleistämättä on pakko kuitenkin mainita myös kainuulaisesta perusluonteesta, jota ihan syyttä suotta ei kateelliseksi moitita. Kaikkea uutta ja erilaista katsotaan kieroon ja arvostelemassa ollaan kyllä aina ensimmäisenä. Uusien ajatusten puolestapuhujat saavat tehdä totista työtä raivatakseen täkäläisiin jurottajiin minkäänlaista toisinajattelua, kun kaikkea ollaan vastaan ihan vain periaatteesta. Uudet hankkeet joko kaatuvat tai vähintään pitkittyvät vuosikausia kun valitustenkin päälle pistetään varmuuden vuoksi vielä lisävalitus menemään ettei mikään uusi innovaatio vahingossakaan pääse pilaamaan mitään tuttua ja turvallista.
Tuo kuuluisa katajaisen kansan äänitorvi, paikallislehden Kuuloluuri on näiden vastarannan kiiskien kanava tuoda kaikille tiedoksi vuodesta toiseen samat valitusvirret. Uusi uimahalli, koiranpaskat, yölliset naapurin vessassakäynnit kerrostalossa, ukkomiehiä vikittelevät naikkoset ja paikallisen rautakaupan jokimaiseman raiskaus ovat aiheista ne kestosuosikit ja ongelmista suurimmat.
Vaikka täällä on niin paljon hyvääkin, jonka vuoksi täällä on viihtynyt ja elämää tänne rakentanut, alkaisi kuitenkin kohta olla aika saada vaihtelua ja uusia näkökulmia. Tarpeeksi kauan on tullut katsottua ja kuunneltua miten Tuunaaja-Tane ja Rassaaja-Rane ulvottavat teinivirityksiään pikkukaupungin kujilla ja kalastelevat kyytiin niitä nuoria naikkosia joita muu maailma ei ole vielä mukaansa houkuttanut. Mutta kuten sanottu, nämä mietinnät ovat vielä ihan ajatustasolla ja lähteminen suurempiin ympyöihin vaatisi tässä elämäntilanteessa kohtuullisen paljon käytännön tekoja.
En vain voi olla miettimättä, etteikö se kaikki vaiva maksaisi itseänsä nopeasti myös takaisin.
perjantai 30. syyskuuta 2011
Kymmenen miljoonan tähden
Lottokone arpoo taas tänäkin lauantaina 7 numeroa 39:stä, kuten joka ikinen viikko. Tällä kertaa panokset vain ovat paljon tavallista suuremmat - ensimmäistä kertaa potti on kohonnut hurjaan kymmeneen miljoonaan euroon. Jääkö se taas jakamatta kasvaen taas seuraavaa kierrosta varten, saako sen yksi ainoa onnellinen vai meneekö se jakoon useamman ihmisen kesken?
Kymmenen miljoonaa. 10 000 000 e.
Niin suuri summa, ettei tavallinen duunari sitä oikein edes ymmärrä. Miljardööreille ja upporikkaille pieni summa, mutta tavalliselle tallaajalle tähtitieteellinen. Väkisinkin sitä heittäytyy haaveilemaan, mitä sillä kaikella oikein tekisi. Vaatimaton suomalainen todennäköisimmin maksaisi lainat pois, ostaisi asunnon ja auton, kesämökin tottakai, antaisi läheisimmille ihmisille osansa ja ehkä matkustaisi jonnekin, loput menisivät säästöön. Oltaisiin niinkuin ennenkin, vähän enemmän toki kaupan kassalla hymyilyttäisi, mutta ylimääräisille ei huudeltaisi.
Luin erään lottovoittajan tarinaa. Olen lukenut niitä ennenkin, eikä ne vastoin luuloja ole usein erityisen ruusuisia. Katkeruutta, kateutta, uusia "kavereita" joita kiinnostaa enemmän tienaaminen kuin tuttavuus, "vanhat" kaverit vastaavasti vetämässä herneitä nenään "kun se ei taaskaan tarjonnut". Hetken hullaantumista ja samassa huumassa tehtyjä tyhmiä päätöksiä. Tässä viimeisimmässä tarinassa taannoinen voittaja totesi, että oli oikeastaan hauskempaa silloin, kun vielä vasta haaveili lottovoitosta ja siitä, mitä sillä kaikella rahamäärällä tekisi. Unelma voitosta oli itse voittoa merkityksellisempää. Todellisuus ei sitten enää ollutkaan niin kivaa.
Myönnän, minäkin tein muutaman rivin lottoa.
Todennäköisyys veikata oikein kaikki seitsemän on 1:15 000 000. Eli melkoisen olematon. Silti sitä haluaa kai pitää pienen jännityksen yllä lauantai-illassa ja ehkä aavistuksen leikitellä ajatuksella, että entä jos. Saisihan sillä kaikenlaista, olisihan elämä rahallisesti helpompaa.
Kuitenkin, kun puhutaan niistä asioista, jotka tässä elämässä oikeasti meille merkitsee, raha jää toissijaiseksi. Tavoittelemme sitä, haluamme rikastua, luulemme että se tekee meidät onnelliseksi, mutta kun meiltä viedään jotain sellaista mitä ei rahalla saa, ei millään omaisuudella yhtäkkiä olekaan enää mitään merkitystä. Eikä mikään, mitä yhtäkkiä onkin mielin määrin saatavilla, olekaan enää loppujen lopuksi niin kivaa.
Ne, jotka ovat menettäneen rakkaan ihmisen, antaisivat kaikki rahansa saadakseen hänet takaisin jos se vain olisi mahdollista, mutta mitkään maailman rikkaudet eivät pysty sitä tekemään. Silloin sen viimeistään huomaa, miten naurettava on maallisen materian arvo. Kymmenen miljoonaa tai enemmänkin muuttuu yhtäkkiä merkityksettömäksi kun vaa'alla on vastassa ne jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.
Voin siis sanoa, että myös minä olen huomattavan paljon tuota kymmentä miljoonaa euroa rikkaampi, kuten myös kaikki ne jotka ymmärtävät arvostaa elämässään niitä asioita, joita ei saa vaikka tilillä olisi miten paljon katetta. Jokaista ihmistä, joka merkitsee jotain. Jokaista uutta aamua, johon saa herätä. Jokaista hymyä jonka lapsesi sinulle aamulla antaa. Jokaista rakkaudentunnustusta jonka rakkaasi sinulle kuiskaa.
Millainen olisi se maailma, jossa sinulla olisi kaikki ne tavarat joista suurin osa voi koskaan vain haaveilla - kalleimmat autot, hulppeimmat talot, tyyriimmät veneet ja leluja joka lähtöön - mutta ei yhtä ainoaa ihmistä jonka kanssa voisit jakaa sen kaiken?
Kymmenen miljoonaa. 10 000 000 e.
Niin suuri summa, ettei tavallinen duunari sitä oikein edes ymmärrä. Miljardööreille ja upporikkaille pieni summa, mutta tavalliselle tallaajalle tähtitieteellinen. Väkisinkin sitä heittäytyy haaveilemaan, mitä sillä kaikella oikein tekisi. Vaatimaton suomalainen todennäköisimmin maksaisi lainat pois, ostaisi asunnon ja auton, kesämökin tottakai, antaisi läheisimmille ihmisille osansa ja ehkä matkustaisi jonnekin, loput menisivät säästöön. Oltaisiin niinkuin ennenkin, vähän enemmän toki kaupan kassalla hymyilyttäisi, mutta ylimääräisille ei huudeltaisi.
Luin erään lottovoittajan tarinaa. Olen lukenut niitä ennenkin, eikä ne vastoin luuloja ole usein erityisen ruusuisia. Katkeruutta, kateutta, uusia "kavereita" joita kiinnostaa enemmän tienaaminen kuin tuttavuus, "vanhat" kaverit vastaavasti vetämässä herneitä nenään "kun se ei taaskaan tarjonnut". Hetken hullaantumista ja samassa huumassa tehtyjä tyhmiä päätöksiä. Tässä viimeisimmässä tarinassa taannoinen voittaja totesi, että oli oikeastaan hauskempaa silloin, kun vielä vasta haaveili lottovoitosta ja siitä, mitä sillä kaikella rahamäärällä tekisi. Unelma voitosta oli itse voittoa merkityksellisempää. Todellisuus ei sitten enää ollutkaan niin kivaa.
Myönnän, minäkin tein muutaman rivin lottoa.
Todennäköisyys veikata oikein kaikki seitsemän on 1:15 000 000. Eli melkoisen olematon. Silti sitä haluaa kai pitää pienen jännityksen yllä lauantai-illassa ja ehkä aavistuksen leikitellä ajatuksella, että entä jos. Saisihan sillä kaikenlaista, olisihan elämä rahallisesti helpompaa.
Kuitenkin, kun puhutaan niistä asioista, jotka tässä elämässä oikeasti meille merkitsee, raha jää toissijaiseksi. Tavoittelemme sitä, haluamme rikastua, luulemme että se tekee meidät onnelliseksi, mutta kun meiltä viedään jotain sellaista mitä ei rahalla saa, ei millään omaisuudella yhtäkkiä olekaan enää mitään merkitystä. Eikä mikään, mitä yhtäkkiä onkin mielin määrin saatavilla, olekaan enää loppujen lopuksi niin kivaa.
Ne, jotka ovat menettäneen rakkaan ihmisen, antaisivat kaikki rahansa saadakseen hänet takaisin jos se vain olisi mahdollista, mutta mitkään maailman rikkaudet eivät pysty sitä tekemään. Silloin sen viimeistään huomaa, miten naurettava on maallisen materian arvo. Kymmenen miljoonaa tai enemmänkin muuttuu yhtäkkiä merkityksettömäksi kun vaa'alla on vastassa ne jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.
Voin siis sanoa, että myös minä olen huomattavan paljon tuota kymmentä miljoonaa euroa rikkaampi, kuten myös kaikki ne jotka ymmärtävät arvostaa elämässään niitä asioita, joita ei saa vaikka tilillä olisi miten paljon katetta. Jokaista ihmistä, joka merkitsee jotain. Jokaista uutta aamua, johon saa herätä. Jokaista hymyä jonka lapsesi sinulle aamulla antaa. Jokaista rakkaudentunnustusta jonka rakkaasi sinulle kuiskaa.
Millainen olisi se maailma, jossa sinulla olisi kaikki ne tavarat joista suurin osa voi koskaan vain haaveilla - kalleimmat autot, hulppeimmat talot, tyyriimmät veneet ja leluja joka lähtöön - mutta ei yhtä ainoaa ihmistä jonka kanssa voisit jakaa sen kaiken?
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Trendejä ja Tallinnan-matkaa
Sateista syyskuun loppua Kajaanista! Mieluummin toivottaisin aurinkoista, mutta kyseinen taivaankappale on isohkolla prosentilla pysynyt pilviverhon peitossa, vieläpä sateisen sellaisen, että otetaan nyt sitten ilo irti siitä mitä meille annetaan eikä itketä paisteen perään, kyllä sitäkin vielä kyllästymiseen asti saadaan.
Piirsinpä tuossa oheisen kuvan rakkaasta tyttärestä. Koska tämä blogi toimii jonkin sortin jatkumona omille nettisivuille, vaikkakin eri osoitteessa, niin sivutaan nyt itse aihetta eli piirustuspuoltakin vähäsen; vaikka elämäntilanteesta johtuen tämä vuosi on ollut taiteilujen tiimoilta rauhallisempi, pysyy kynä edelleen kädessä aina silloin kun siihen aikaa liikenee. Eli mikäli haluat saada itsesi/kaverisi/koirasi/autosi/mummosi/lapsesi/vaikka kukkapenkkisi ikuistettua paperille tai mielessä pyörii muu taiteellista näkemystä edellyttävä työ jota itse et jaksa/ehdi/osaa toteuttaa niin kotisivuilta saat yhteystiedot mistä tavoittaa -kun vain kärsivällisyyttä aikataulun suhteen löytyy. Mielelläni piirtelisin enemmänkin, mutta kun laadusta ei halua tinkiä - ja nimenomaan työn jälki on se mikä kärsii, kun koettaa pitää kynää toisessa ja tuttipulloa toisessa kädessä. Asiat siis tärkeysjärjestykseen, ensin lapsi ja perässä muut työt sitä mukaa kun niihin löytyy aikaa.
Se tältä erää siitä aiheesta, siirto seuraavaan pohdittavaan aiheeseen.
Aina kun jostain asiasta tulee muotivillitys, siitä tuppaa menemään maku ennen pitkää. Haluan innostua uusista asioista, mutta kun niin tekee yhtäkkiä lauma muitakin saman asian tiimoilta, ei se olekaan enää niin kivaa - ainakaan allekirjoittaneesta. Tiettyyn pisteeseen asti ne voivat lisätä intoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden saman jutun omaksensa kokeneiden kesken, mutta kun siitä tulee kaikkien tietoon levinnyt ilmiö, ei olekaan enää niin kivaa. Jaettu ilo ei aina ole tuplaten iloa. Ihan kuin vuosia varjeltu pienen piirin sisäinen salaisuus olisi röyhkeästi repäisty kaiken kansan kuuluville. Kuin oltaisiin viety jotain omaa.
Esimerkki. Perussuomalaiset tuntuivat hyvältä puolueelta silloin aikoinaan, kun kannatus oli vain muutaman prosenttiyksikön lukemissa. Nyt ei liene enää ketään, jolle puolue jäsenineen ei olisi jotenkin tuttu. Jäsenenä olen edelleen, mutta väkisinkin tulee välillä olo, että ihmiset ajattelevat taas yhden hurahtaneen joukkokapinaan massan mukana sen suuremmin ajattelematta. Turha siinä on selittää, että olin kyllä puhumassa puoleen periaatteiden puolesta jo silloin kun koko Soini oli vielä suurelle osalle tuntematon nimi. Myönnetään, että Perussuomalaisten äkkirynnäkkö politiikan huipulle ei ole ainoa syy, miksi innostus on itsellä ollut hieman laskusuhdanteinen - niin monta vaaleista jollain ihmeellä läpi päässyttä on julkisesti vetänyt puoluetta lokaan teoillaan ja tökeröillä lausunnoillaan että itseäkin hävettää. Sääli, sillä puolueessa olisi potentiaalia periaatteidensa puolesta vaikka kuinka, kun sitä vain oikeanlaisten henkilöiden toimesta osattaisiin kunnolla hyödyntää.
Toinen, ehkä parempi esimerkki. Karppaus on nyttemmin likipitäen jokaiselle tuttu ilmiö. Hiilihydraattitietoisuus on kaikkien huulilla. Pikaruokaketjutkin lanseeraavat jo karppaajille varta vasten suunniteltuja annoksia ja leipomot tuovat markkinoille hätäpäissään vähähiilarista leipää Karppisesta Skarppiin kun normaali leipä ei tahdo enää tuttuun tapaan mennä kaupaksi. Tästäkin puuhasta on vähän maku menossa. Ei kirjaimellisesti, sillä karppiruokavalio on varsin maukasta, mutta jotenkin sitä ei tahdo enää haluta mainita kenellekään syövänsä hiilihydraattitietoisesti kun muuten hyvästä ja toimivasta ruokavaliosta on tullut muoti-ilmiö, niidenkin keskuudessa jotka eivät oikeasti ole siihen perehtyneet mutta joiden täytyy kaikin keinoin koettaa pysyä perillä viimeisimmistä villityksistä.
Joku asiantuntija jossain joskus veikkasi, että karppausvillityskin vielä menee ohi. Trendit tulevat ja menevät. Karppaus kuitenkin toimii monia muita dieettejä ja kuureja paremmin ja on mielekkäämpää koska siinä ei tarvitse nälissään kärvistellä, joten veikkaan ettei se ihan tyystin mene pois muodista, mutta uskon että suurin into laantuu ja peruna ja leipä palaavat pikkuhiljaa ainakin pieneksi osaksi hiilaritietoisimpienkin ruokavalioon. Itse en ole niistä koskaan tyystin luopunutkaan, vähentänyt vain, mutta minulla nyt ei paljon kiloja olekaan pudotettavana. Karppaus onkin kaikkein tehokkainta niille, joilla oikeasti on mitä laihduttaa. Parasta mitä lihava ihminen voi itselleen tehdä, sanotaan. Urheileva tarvitsee hiilareita, mutta karppaamalla kilot karisee vaikka paikallaan istuen.
Jos minun pitäisi veikata seuraava ruokatrendi, arvelisin ja toivoisin sen olevan se mihin on jo pitkään ollut pieniä merkkejä havaittavissa: lähiruoka. Terveellinen, ekologinen, vähän käsitelty, ravintorikas, lisäaineeton, tuore ja aito paikallinen ruoka. Lähiseudulla tai edes kotimaassa tuotetut puhtaat ja yksinkertaiset raaka-aineet; liha, kala, juurekset, vihannekset, marjat, leipä. En ymmärrä, miksi ihmiset ahtavat itseensä kuormittain teollista, ravintoköyhää, lisäaineilla kyllästettyä roskaa, mutta onneksi tämä suuntaus näyttäisi pikkuhiljaa olevan kääntymässä kun ihmisten tietoisuus syömästään ravinnosta lisääntyy ja kiinnostus paikallisia tuottajia kohtaan kasvaa.
Se yleisestä pohdinnasta ja hetkeksi vielä henkilökohtaisimpien kuulumisten pariin.
Silloin kun arki alkaa tuntua hetkittäin liian tasaiselta tallaamiselta, piristän itseäni sillä missä koen olevani parhaimmillani - erilaisten tapahtumien suunnittelemisessa, pienien ja vähän isompienkin. Sain pitkäksi aikaa mielenvirikettä viime vuonna häiden järjestämisessä, sen jälkeen täydellä tohinalla ristiäisten suunnitteluun. Nyt kehittelyn alla on alustavasti jo pikkuneidin ekat synttärit, vaikka aikaa niihin onkin vielä seitsemän kuukautta, sekä toivon mukaan parit lähitulevaisuudessa siintävät omat valmistujaiset. Onpahan jotain värkättävää ja odotettavaa. Valmistujaisiin olen jo ajatustasolla suunnitellut oman mekonkin valmiiksi ja synttäreihin olen jo mielikuvituksissani leiponut itse omin kätösin päivänsankarin ekan kakunkin, vaikka aiempiin juhliin olen melkein poikkeuksetta tilannut sellaisen leipomosta. Nyt olen kuitenkin innostunut ajatuksesta tehdä sellainen itse, ja vaihteeksi marsipaaniversiona. Visio olisi jo valmiina, mutta toteutus odottaa vielä vuoroaan. Harjoitteluversiota odotellessa...
Miehen kanssa ollaan suunniteltu joulukuuksi pientä, muutaman päivän piristysreissua, keskelle pimeintä vuodenaikaa. Suuntana olisi siis risteilyretki Tallinnaan sekä kiertelyä vaihteeksi talvisessa Helsingissä - vaikka viime kesänä parhaimpaan loma-aikaan muutama päivä jo pääkaupunkiin tutustuttiin, jäi paljon käymisen arvoisia paikkoja silti näkemättä ja kokematta. Pääsee samalla käymään pikaristeilylläkin ja tutustumaan Suomenlahden tuolla puolen siintävään Tallinnaan, jossa päinvastoin kuin suurimmalla osalla suomalaisista pääasiallinen matkan tarkoitus ei ole viinan yletön rahtaaminen vaan lähinnä turistina kiertely ja kuuluisaan vanhaan kaupunkiin tutustuminen. Risteilyt itsessään eivät koskaan ole kiehtoneet, syystä että minulle on jäänyt niistä mielikuva lähinnä kosteiden irtiottojen eli ryyppäjäisten tapahtumapaikkana ja sen sortin kekkerit eivät oikein iske, mutta lähdetään nyt avoimin mielin katsomaan miltä se kokemus käytännössä tuntuu ja miten Viron pääkaupunki ensikertalaiselle avautuu.
Hassua, miten Taloussanomat vast'ikään julkaisi artikkelin siitä, miten säästää Tallinnan-matkalla. Tai otsikointi lupasi jopa suoranaista tienaamista. Minä tietenkin tutkimaan, että no miten sitten, onhan reissu sinne kohta ajankohtainen. Eipä yllättänyt, että uutisessa kerrottiin vain alkoholin ja tupakan rahtaamisesta. Missä oli kaikki muut vertailut? Elintarvikkeet, rakennustarvikkeet, palvelut? Olisi ollut kohtuullista kertoa myös kaikesta muusta mitä Tallinnalla on tarjottavanaan, sillä tuskin se kaikki rajoittuu vain viinaan.
Kertoo jotain suomalaisesta mentaliteetista, jos ainoa mainittavan arvoinen asia naapurimaassamme vieraileville on se, miten tuot sieltä mahdollisimman halvat humalat ja tienaatkin jopa, rivien välistä päättelemällä voisi luulla että se viina pitäisi tuoda myyntitarkoituksessa, koska käsittääkseni koskaan ei voi tienata ostaessaan jotain (=menettäessään rahaa) ilman että myy sen eteenpäin kalliimmalla. En puhuisi edes säästämisestä, koska itse koen säästäväni vain silloin kun laitan rahaa konkreettisesti säästöön tai saan jotain oikeasti tarpeellista hyvin edullisesti. Viina on tuskin (toivottavasti) monelle kovin välttämätöntä. Korkeintaan jos aikomuksena on järjestää isomman luokan pirskeet joissa on alkoholitarjoilu ja joihin joka tapauksessa on ostettava juomat, voi tuon termin "säästää" jotenkin ymmärtää, tienaamista taas en. Pilkunviilausta ehkä, mutta kyseessä on kuitenkin Taloussanomat eikä mikään keltaisen lehdistön edustaja, jolloin uutistenkin olettaisi pysyvän asialinjalla. No, kukin tavallaan ja tuokoon viinaa kaksin käsin ja kuormittain sieltä ne jotka sen tarpeelliseksi kokevat, itse keskityn enemmän muuhun tarjontaan. Osoitti vain melko huonoa makua ja harkintakykyä uutisoijalta sivuuttaa kaikki muu mitä Tallinnassa vierailevan kannattaa mukanaan tuoda tai mitä palveluita käyttää.
Semmoista täältä tähän väliin.
Pitkiä vaunulenkkejä raikkaassa syyssäässä, arkiaskareita kotosalla, puuhaamista pienokaisen kanssa, ensilunta ja joulunajan odotusta, kaikkea mikä tekee elämästä hieman siedettävämpää elää ja mikä tuo paistetta pilvisiinkin päiviin. Niistä on sateisetkin syksyt tehty.
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Syksyn suunnitelmia
Sateinen mutta suloinen syksy on saapunut. Moni kiroaa kuluvan vuodenajan paikkaan, jonne päivä ei paista, mutta itse voin kertoa rakastavani tätä aikaa kesän ja talven välissä. No, okei, ehkä se loskaisin ja pimein ajanjakso ennen lumen saapumista on aika synkkä, mutta nyt kun päivänvaloa vielä kohtuudella on ja luonnossa leikkivät kaikki kauniit syksyn sävyt, olen onnellinen. Jos minun pitäisi valita yksi vuodenaika, joka olisi Suomessa ympäri vuoden, se olisi ilman muuta tämä.
Lisäksi varsinkin viime syksystä on hyviä muistikuvia. Samoihin aikoihin vuosi sitten jännitimme miehen kanssa uuden perheenjäsenen tuloa aivan alkumetreillä ja suunnittelimme täydellä tohinalla häitä. Ja nyt on jo kikatteleva neiti kainalossa ja parisuhde sen kun paranee. Kyllä tämä elämä osaa näköjään yllättää vaikeiden aikojen jälkeen ja pistää parastaan kun oikein haluaa.

Ostimme tuossa jo vauvalle valmiiksi syöttötuolinkin. Ihan vielä sille ei ole käyttöä, mutta kuukauden, parin sisällä kylläkin. Löysin vieläpä aivan muuhun sisutukseen sopivan, valkoisen nahkaistuintuolin joka ei jää tarpeettomaksi ihan heti, se kun käy turvakaaren irrottamalla istuimena lapselle vuosikausia, jopa aikuisellekin, painorajaksi kun on ilmoitettu 100 kg. Kyseessä on BRIO Grow -tuoli, jonka valmistus on jo lopetettu mutta jota vielä hajakappaleita myynnistä vielä löytyi, onneksi.
Syksystä ja syöttötuoleista muihin aiheisiin.
Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen.
Viime aikoina kehitys on mennyt siihen suuntaan, että se lottovoitto olisi tarpeen jos syntyy Suomeen.
Syystä että eläminen kallistuu koko ajan, kohta siihen pisteeseen että lihavana ja laihuutta ihannoivana kansana tunnetuille suomalaisille syömisestä tulee vain herrojen huvia ja läskit on taas muodissa. Niinhän tapahtuu aina - se, mitä on vaikea saavuttaa, on tavoiteltavaa. Länsimaissa laihuus ja kehitysmaissa lihavuus. Pohjolassa päivetys ja Välimerellä viehkeä vaaleus.
Ruoka alkaa kuitenkin olla jo kohtuuttoman kallista. Ja mikä nurinkurisinta; sitä kalliimpaa, mitä lähempänä tuotettua. Ihmiset ajetaan ahtamaan halpaa, kaukaa rahdattua einesruokaa, mikä sekin alkaa olla jo hinnoissaan. Ja mikäs siinä hintoja nostaessa, kansa kun maksaa kuitenkin. Monesta muusta voi tinkiä, mutta syömistä on hankalampi lopettaa.
Saimmepa tässä kunnian päästä ihanalle pienelle Helmi -tytölle kummiksikin mieheni kanssa. Parin kuukauden ikäinen neiti on 2,5 kuukautta vanhemmalle Minnille tulevaisuudessa toivottavasti hyvä leikkikaveri. Vaikka poikalapsetkin ovat kivoja, niin täytyy sanoa että kyllä tytöt ovat aivan ihania!
Hyvää mieltä on aikaansaanut myös kaiken uuden suunnittelu ja tekeminen. Sisustuskärpänen puraisi toden teolla, ja nyt on menossa uusiksi likipitäen kaikki asunnon seinäpinnat. Löysin pitkin ja poikin kierreltyäni pari ihanaa tapettivaihtoehtoa ja niiden lisäksi löysin värikartasta mitä hienoimman sävy-yhdistelmän joiden mukaan värimaailmaa lähdetään rakentamaan. Joku voisi nyt huomauttaa, että kysyttiinkö mieheltä mitään? Minä vastaisin siihen, että kysyttiin kyllä, mutta vilpitön vastaus oli, että allekirjoittanut saa vapaat kädet visuaaliseen suunnitteluun. Ensin olin hahmottelemasta asunnosta mahdollisimman moneen makuun sopivaa, harmaan, hopean ja beigen sävyillä hillitysti stailattua, lähinnä tulevaa myyntiä ajatellen, sillä joidenkin vuosien kuluttua viimeistään on isomman asunnon osto ajankohtainen. Päädyin kuitenkin lopuksi vähän räväkämpään vaihtoehtoon, taiteilijapersoonana kun sitä rakastaa värejä ja graafisia muotoja, kuitenkin silmälläpitäen sitä seikkaa että lopputulos ei ole liian erikoinen jotta miellyttää mahdollisimman montaa. Eli ei muuta kuin suunnittelemaan ja pikkuhiljaa myös toteuttamaan!

Löysin muuten hienoja sisustustyynyjä, jotka niin kuvioltaan kuin väreiltään soveltuat erinomaisesti ajattelemaani tyyliin. GANT Home myy upeita tähtikuvioisia tyynyjä myös oranssissa värissä, ennestään minulta löytyy Askon huonekaluliikkeen myymää hieman vastaavaa tähtikuviota niin tyynyistä, matoista kuin ulkolyhdystäkin. Vaikka nyt tuo keltaoranssi väritys on tuntunut siltä oikealta, kokemuksesta tiedän että mieli voi muuttua, onhan minulla ollut milloin räiskyvän punainen, viileän valkoinen tai pirteän pinkki kausi. Uskalsin kuitenkin ottaa riskin, sillä olen aina pitänyt keltaisesta väristä poikkeuksellisen paljon ja toiseen tapettiin on tulossa ripaus samaa sävyä, jolloin haluan myös muun välimaailman osuvan yksiin. Helpoin onkin, kun pitää asunnon pääosin hillitynsävyisenä ja käyttää esimerkiksi tätä keltaista tehostevärinä tuomassa ripauksen räväkkyyttä. Sanottakoon kuitenkin, että näillä näkymin ainakin yhdestä seinästä olisi tulossa kokonaan keltainen, joten voi olla että siitä on hillitty hieman kaukana. No, maalipinnan saa onneksi aina helposti maalattua piiloon jos keltainen vallankumous alkaa syystä tai toisesta kyllästyttää. Tarkoitus olisi saada jotain valmista aikaan tässä tämän vuoden puolella, joten nähtäväksi jää onko lopullinen tulos lähellekään siltä, mitä se tällä hetkellä mielikuvissa ja suunnitelmissa muistuttaa.
Moni joka näitä allekirjoittaneen ajatuksia täällä lueskelee, varmasti ainakin joskus miettii miten varsinkin viime vuoden ajan kirjoitukset ovat olleet kallellaan melko yltiöpositiiviseen suuntaan. Kaikki aina syksyn sateista ja ruuanlaitosta alkaen varmasti kuulostaa ulkopuolisen korviin kovin teennäiseltä ihkutukselta. Äkkinäisenä voisi ajatella, että siten täyttää vain jotain oman elämän tyhjiötä tai yrittää saada elämän näyttämään muiden silmissä hohdokkaammalta kuin se oikeasti onkaan, toisinsanoen elää virtuaalista kaksoiselämää. Valitettavasti omalla kohdalla päätelmä on väärä, itsellä ei ole tarvetta pitää minkään sortin kulisseja pystyssä.
Joskus silloin, kun asiat olivat paljon huonommin, koetin epätoivoisesti keskittää huomion edes niihin vähiin hyviin asioihin joista pidin kiinni, samalla kun koetin selvitä elämässä eteenpäin. Nyt asiat ovat lopultakin ihan aikuisten oikeasti hyvin ja se heijastuu kaikkeen tekemiseen ja ajattelutapaan. Lisäksi tämä elämä ja maailma on muutenkin niin syvältä, että jos jäisi surkuttelemaan sen pahuutta, se vetäisi positiivisenkin persoonan ennenpitkää mukanaan synkkiin syövereihinsä. Uutiset ovat täynnä karmeita tekoja, epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta, kuolemaa, kaikkea sitä minkä olemassaoloa ei haluaisi ajatella. Tunteellisena ihmisenä minä vielä otan ne varmasti raskaammin kuin moni muu, siksi en halua niitä enkä muitakaan elämän epäkohtia puida täällä enää enempäänsä. Ja rehellisesti sanoen, positiivisena persoonana minulla ei elämässä ole edes paljon asioita, joista valittaisin. Aina kun joku asia alkaa vastustaa, mietin miten paljon huonomminkin asiat voisivat olla, ja pienet koettelemukset tuntuvat sen jälkeen mitättömiltä. Haluan siksi ottaa esille tästä elämästä niitä harvoja iloa tuovia asioita ja näyttää muillekin, miten ihan pienistäkin arjen asioista voi tulla onnelliseksi.
Kyllä meilläkin joskus riidellään, mutta ne riidat on tehty sovittavaksi. Täälläkin noustaan joskus sängystä väärällä jalalla, eikä kenelläkään voi aina olla hyvä päivä. Kaikki ei aina vaan mene niinkuin Strömsössä. Ei kenelläkään. Miten koettelemuksiin suhtautuu ja miten niiden jälkeen nousee taas jaloilleen, on jokaisesta itsestään kiinni. Vastoinkäymiset on kuitenkin tehty voitettaviksi, ja kun on oikea henkilö rinnalla jakamassa niitä, ne ovat kaksinverroin helpompia ja jopa hauskempia sietää.
tiistai 23. elokuuta 2011
Yhtä juhlaa

Älkööt kukaan nyt loukkaantuko. Ketään nimeltä mainitsematta sivuan erästä ilmiötä, jota myönnän ennen hieman hilpeydellä seuranneeni.
Sosiaalisessa mediassahan on nykyään niin helppo ja kiva jakaa kaikkea infoa, tarpeellista ja tarpeetonta. Osa käyttää sitä verkostoitumiseen ja tukemaan työtään pitäen siviiliminänsä sivussa, osa puhtaasti paremman tekemisen puutteessa ja joillain mopo on tyystin lipsunut lapasesta ja siellä jaetaan päivän jokainen otettu juoksuaskel, syöty ruoka-annos ja sivukorvalla kuultu sutkaus. Osa pitää siellä pystyssä todellisuudesta poikkevaa kaksoiselämää, jossa kaikki on ihkua ja mahtavaa vaikka kotona lentelisi lautaset. Toiset taas maksimoi kurjuuttaan sympatiaa kerjätäkseen - ja sitten on NE.
Mitkäkö?
No ne, joiden maailmaa en ennen oikein ymmärtänyt laisinkaan ja nyt äitinä ehkä jossain määrin. Puhumme siis heistä, jotka päivittävät tiedoksemme jokaisen jälkikasvun tekemisen, tekemättäjättämisen, kierähdyksen tai pyörähdyksen. Olemme tietoisia reaaliajassa siitä, miltä puklu tuntuu paidan sisällä tai näemme kuvista miltä keittiö näyttää vauvan syötyä ekaa kertaa peruna-parsakaalisosetta.
Ja näistähän sitten kuuluu tykätä. Millainen tunnevikainen olet, jos et ilmaise tykkääväsi siitä miten tutuntuttusi Tiia-Tuulikki täyttää tasan 5,5 kuukautta? Tai jos et vain tajua mitä maailmaa mullistavaa on siinä, että Paavo-Petterillä pysyy jo lelu kädessä? Olet sanattomasti sitoutettu klikkaamaan tykkäystä ja ihasteleva kehukin olisi paikallaan.
Myönnän syyllistyväni tähän samaan ihkutuspäivittelyyn itsekin - mutta ihan pienissä määrin vain! Ei voi olla paha asia kertoa kaikille, miten tuo maailman ihanin pieni mönkijä osaa jo kääntyä selätä mahalleen, eihän? Nämä ovat asioita, joita lapsettoman on tosiaankin usein hankala hahmottaa niin mahtaviksi kuin ne vanhemmista ovat. Vaikka koetan hillitä intoani ja pitää nämä elämän kohokohdat perheen sisäisenä tietona, on oman vauvan kehityksen seuraaminen jotain niin kaunista katseltavaa. Luulen että moni lapseton on saattanut piilottaa nämä julkaisut uutissyötteestään, tai vähintään vakavasti sitä vaihtoehtoa harkinnut. Tätä arkaluontoisempia asioita en kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi jakaa suuremman yleisön tietoon, joten veikkaisin ulosantini olevan vielä ihan siedettävällä tasolla.
Lapsi on suurin lahja minkä elämä voi antaa ja näinollen ymmärrän ihmisiä, jotka kokevat tärkeäksi kertoa pienokaisensa kehitysvaiheista myös muillekin, mutta samalla olisi hyvä ymmärtää, että lapsi ei ole mikään lelu eikä lemmikki jota on kiva esitellä kaikille, vaan hän on myös oma persoonansa, joka ei itse voi mitenkään vaikuttaa siihen mitä tietoa tai kuvia hänestä verkossa jaetaan. Olenpa nähnyt niitäkin, jotka ovat postittaneet kaiken kansan nähtäville kuvia vauvoistaan luonnonasussaan, eli ilman minkään sortin vaatekappaleita. Tässä on järjenkäyttö himmentynyt jo pahanpäiväisesti.
En tiedä onko kyse överiksi menneestä huomionhakuisuudesta, silkasta tyhmyydestä vaiko pelosta saada huono äiti -leimaa itselleen - nykyisin kun tätä leimaa jaellaan melko heppoisin ja hakemalla haetuin perustein. Jos et julkisesti puhu lapsestasi vaan hehkutat salitreenejä, shoppailureissuja tai työasioita, et selvästikään ole hyvä äiti vaan asetat muut hömpötykset lapsen edelle, ja jos taas puhut vain lapsista, sinulta kaikkoaa kaikki lapsettomat kaverit "kun ei se osaa puhua enää mistään muusta". Kaikkia miellyttävän kompromissin tekeminen voi olla haastavaa, mutta kannattaa pysyä ainakin kaukana molemmista ääripäistä. Lapsia saanut henkilökin osaa ja saa nauttia myös elämän muista elämän tarjoamista ilonaiheista ja vastaavasti annetaan lapselle itselle oikeus päättää mitä kaikkea hän haluaa vanhempana itsestään sanoin ja kuvin maailmalle kertoa.
En itsekään olisi halunnut että oma äitini olisi jakanut muulle maailmalle tiedoksi kuvin ja sanoin kaiken taaperona tekemäni. Onneksi se oli vielä sitä kultaista 80-lukua jolloin moinen ei ollut mahdollistakaan, kiitos siitä.
Tiedän jo nyt, että kun prinsessamme ottaa ekat askeleensa tai sanoo ekan sanansa tai kun on aika ekan synttärin, sen saa ystäväni sosiaalisessa mediassakin jatkossakin tietoonsa - mutta niihin tiedonrippeisiin se aikalailla sitten jääkin. Oikein käytettynä sosiaalinen media on tervetullut lisä jakamaan elämämme kohokohtia ja arkisempiakin askereita läheisimmille, joita tähän kiireiseen nykyaikaan entistä harvemmin näemme - pääpaino elämisestä olisi kuitenkin kannattavaa keskittää ihan tuonne internetin ulkopuoliseen maailmaan.
Se siitä purkauksesta. Pääsinpä taas pätemään.
Tänään kävin kiertelemässä kaupunkia. Olivat Hynnisen kuvastudion seinälle hääkuvamme laittaneet, tilasimme sekä siitä että ristiäiskuvasta suurennokset kotiimme, ennen sitä ne ovat näyteikkunassa kansan katseltavana, tai ainakin toinen oli, toinen tulee myöhemmin. Hymyilin - 8 kuukautta ja tuntuu kuin se päivä olisi ollut vasta eilen. Jatkoin vaunulenkkeilyä pitkin Kajaaninjoen rantaa. Ohitin siinä samalla paikan, joka toimi viime uutenavuotena häidemme jatkopaikkana - upea rantasauna Elias, hyvin erilainen syksyisessä asussaan kuin silloin, paksujen lumihankien reunustamana ja rakettien paukkuessa taivaalla - mutta silti täynnä hienoja muistoja. Kaikki ne hetket tulvahtivat mieleen, kun vietimme mieheni kanssa elämämme toiseksi parasta päivää. Parhaan varmasti arvaa kaikki, se oli lapsemme syntymä tottakai, melkein tarkalleen 4 kuukautta hääpäivän jälkeen. Nyt tuosta kauniista päivästä on jäljellä unohtumattomat kokemukset, reilu tunti videokuvaa, satoja valokuvia, pahvilaatikkoon pakatut hääpaikan koristeet, kasa lahjoja ja pukupussiin ripustettu, varta vasten teetetty ja itse suunniteltu hääpuku. Kauniit sormukset. Ja haikeus.
Ajattelimme ensin juhlia häät vasta tänä kesänä, kuitenkin kun perheenlisäyksemme ilmoitti tulostaan niin pian, aikaistimme hääpäivää ettei kaikki härdelli kasautuisi samaan aikaan kun meillä olisi pieni vauva hoidettavana. Ratkaisu oli onnistunut, talvihäistä ja varsinkin uudenvuodenhäistä raketteineen kaikkineen jäi kauniit ja tunnelmalliset muistot. Silti ihan pienesti harmittaa ettei omia häitä ole tulossa enää uudelleen - saman miehen kanssa tottakai - vaan se hetki ohi ja meni niin nopeasti. Ei ihme, että häiden jälkeinen masennus vaivaa monia morsiamia, naisethan suunnittelevat häitään jo pikkutytöstä lähtien. Miehet ottavat asian lunkimmin, heille tuntuu riittävän että ilmestyvät vain paikalle, sanovat tahdon ja saavat naisensa aviopuolisokseen, muun hössötyksen he voisivat mieluusti skipata kokonaan. Naisilla taas on usein päähänpinttymänä saada organisoida koko päivä aamusta myöhään yöhön ja stressata jokaisen yksityiskohdan sujumisesta prikulleen sulhasen jäädessä statistin rooliin, samalla kun se kauan odotettu päivä hupenee huomaamatta.
Näin yleensä, omalla kohdalla meni vähän päälaelleen - en jaksanut tarpeeksi keskittyä suunnittelupuoleen vaan halusin vain mahdollisimman helposti ja mukavasti avioliiton satamaan viettämään mieheni kanssa sitä elämää, josta haaveilimme ja jota rakensimme. Häät olivat hulppean hienot ja samalla sopivan simppelit meidän molempien makuun, mutta silti toivon että olisin huomannut siinä päivässä muutakin kuin mieheni ja tuijottanut välillä muitakin kuin hänen silmiään. Mies lienee mielissään, vieraista en menisi vannomaan, vaikka kirkkain silmin he kertovat kivaa olleen. Haluaisin vain niin uusia kokemuksen, tehdä (perfektionisti, tiedän..) kaiken vielä paremmin ja suunnitella vielä paremman puvun. Pitää vieläkin kauniimman puheen miehelleni, askarrella taas kaikkia niitä kivoja kutsuja, koristeita ja kiitoskortteja.
Onkin sääli, että häät ovat oikeastaan ainoa kunnon juhla meidän suomalaisten elämässä. Onhan noita rippijuhlia, valmistujaisia ja kolmekymppisiä, mutta ei mitään muuta niin suurta panostusta vaativaa kuin häät. Pitäisikö rikkoa rajoja ja alkaa järjestää erilaisia juhlia, vaikka vain ihan huvin vuoksi? Elämä itsessään on hyvä syy pistää pippalot pystyyn. Kuka kieltää kyhäämästä kekkereitä keittiön kaapistojen kuuraamisen kunniaksi? Ei muutakuin pullo kuohuvaa ja kaverit kokoon kilistämään vaikkapa kuluneelle päivälle tai syksyn saapumiselle.
Aina on syytä juhlaan.
Ei elämä ole niin vakavaa. Rutiineja voi rikkoa, normeja olla noudattamatta ja kaavoihin voi olla kangistumatta.
Puran parhaillani häähumun aiheuttamaa suunnitteluvimmaa omia valmistujaisia varten vaikka valmistumisen ajankohdastakaan ei ole vielä tietoa. Tiedän vain, että kaksi tutkintoa on viittä vaille valmiina ja tottavie minä niitä juhlin kun sen aika on. Sen jälkeen tai siinä välissä ehtii olla jos jonkinlaisia synttäreitä, joulua ja muuta juhlan aihetta, joten ei muutakuin tuumasta toimeen.
Ja ainahan voimme uusia vaikka vihkivalat?
perjantai 19. elokuuta 2011
Syksy ilman stressiä



Syksy on muutosten aikaa. Joka vuosi monet ihmiset palaavat rutiinit ja rajat rikkoneelta rellestyskaudelta, joka myös lomana tunnetaan, takaisin sorvin ääreen, ja nekin jotka työelämässä eivät vaikuta, hakevat hanakasti uutta suuntaa elämäänsä samaan tahtiin kellastuvien lehtien kanssa. Talvi keskitytään selviämään ja tallustetaan tasaisesti tuttuja polkuja, kevätauringon heräillessä havahdutaan haistelemaan uusia tuulia ja kesällä otetaan elämästä ilo irti helteiden sulattaessa monilta viimeisetkin järjenrippeet, kunnes tulee taas se syksy ja ratkaisujen hetki. Silloin päätetään, mihin suuntaan elämää lähdetään taas rakentamaan, jatketaanko entisellään vai olisiko elämällä kenties jotain muutakin tarjottavanaan. Niin kivasti vihertäisi ruoho siellä aidan toisella puolen.
Oman elämän suurimmat muutokset ovat melkein aina tapahtuneet syksyllä. Erot, muutot yhteen ja omilleen, opiskelut, suurimmat hankinnat, firman perustaminen, vuosi sitten alkanut raskauskin. Kesällä kaikki ajatustyö tuntuu liian työläältä ja talvi kuluu harrastusten ja perheen parissa tai sitten kirjan kainalossa käpertyneenä sohvan ja huovan väliin. Ihmisten paluu töihin ja koulujen alkaminen symbolisoi uuden kauden alkua, ja elämän jatkuminen ilman edes pientä muutosta tuntuu kaavoihin kangistumiselta. Pitikö se pistää auto vaihtoon! Tai vaikka asunto? No, uusitaan nyt edes sisustusta!
Tällä kertaa kanavoin omat muutostarpeet ostamalla varsin kattavan musta-valko-harmaa-ruskean vaatevalikoiman kaveriksi runsaasti kirkkaita ja kirkuvan värillisiä asuja, tekemällä opintojen loppuunsuoritussuunnitelman (kaksi tutkintoa viittä vaille valmiina) ja varaamalla miehen kanssa meille yhteisen kuherrusloman kylpylähotellin sviittiin joulukuulle hieman hääpäivää juhlistamaan. Jalkahoitoja ja hierontoja porekylpyineen tässä tarvitaankin lähestyvää kaamosaikaa torjumaan sekä pitämään parisuhteen kukoistuksessaan, mutta silti tuntuu että voisin tehdä paljon enemmänkin. Syyllisyys pukkaa päälle käydessäni läpi mielessäni salaa laatimaa tekemättömien töiden listaa. Nytkin voisin olla tekemässä jotain paljon parempaa kuin kirjoittamassa tätä! Ikkunat olisi pitänyt pestä jo keväällä ja kohta on jo pakkaset! Kasa toteutusta vaille valmiita piirrostöitä odottaa tekoaan, milloin viimeksi ehdin kirjoittaa aina aiemmin niin ahkerasti tehtailemiani runoja ylös? Haen hakemalla inspiraatioita, vaikka tiedän että niiden alituinen jahtaaminen karkoittaa viimeisetkin luovuuden rippeet. Salilla olisin voinut tehdä muutaman sarjan toistoja enemmän, kasa uusia reseptejä olisi kokeilua vailla, autokin on ollut tarkoitus vahata ja varaston seinät maalata. Mielipiteitäkin olisi kaikesta aina perusturvan hoidosta kaupungin parkkipaikkaongelman ratkaisuun.
Nytkin minun piti kirjoittaa tänne kaiken kattava essee asioista, joista minun piti vain saada olla vahvasti jotain mieltä - eikö muka ketään muuta vaivaa epäsuhta kotihoidontuen ja työmarkkinatuen välillä? Eikö muita kiinnosta kinata siitä, miksi uusi hallitus kaavailee nostaa polttoaineveroa? No ei itse asiassa minuakaan. Välillä on vain pakko päästä pätemään ja väittelemään asioista, joille ei aikansa niitä pohdittuaan nyt vain mahda mitään ja jotka tarkemmin ajatellen eivät paljoa edes kiinnosta.
Missä vaiheessa minusta tuli tällainen? Minähän se aina paasaan miehelle luentoja siitä, miten elämässä pitää osata elää hetkessä ja nauttia joka päivästä täysin rinnoin. Minunhan se piti olla - ja olen ollutkin - se boheemi ja huoleton taiteilijapersoona jolla kaikki elämän palaset eivät ole aina olleet järjestyksessä, mutta jolla on aina ollut kivaa.
Syytän yhä syksyä.
No, ehkä minussakin on syytä - ehkä minussa sittenkin piilee ikuinen pieni suorittaja. Ajassa ennen aikuisuutta, perhettä ja väistämätöntä vastuuta se vain pysyi piilossa odottamassa otollista hetkeä tulla esiin. Olin kyllä kova uurastamaan silloinkin, mutta vain silloin kuin se itselle sopi ja kun siinä oli tarpeeksi haastetta. Ehkä muutos tuli tarpeeseen.
Ehkä minun on nyt syytä pysähtyä paikalleni ja elää hetkessä, aivan kun olen aina ennenkin ohjeistanut muita.
Kun vain löydän sen kultaisen keskitien jolla yhdistää se huolettoman elämäntyylin vapaus ja perhe-elämän vastuu, että kykenen arvostamaan mieheni tapaa pitää elämä järjestyksessä pitkällä tähtäimellä, mutta samalla osaan elää jokaisen päivän kerrallaan - myös syksyllä. Talvesta kesään se sujuukin, mutta syksy tekee poikkeuksen vuodesta toiseen. Mikä on sääli, sillä nyt saapuva vuodenaika on mitä kauneinta luonnon väriloistoa, eikä siitä haluaisi haaskata hetkeäkään hukkaan.
Ei kuitenkaan niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tämän kaiken energianpuuskan keskellä sain kokeiltua pari uutta reseptiä, jotka ehdottomasti olivat kokeilemisen arvoisia. Molemmat ovat kasvisruokia, joista en aikaisemmin juuri ole innostunut, mutta nyt joudun syömään sanani. Ja molempiin kannattaa ehdottomasti käyttää juuri nyt parhaimmillaan olevia tuoreita juureksia ja vihanneksia - ei siis mitään metallinmakuisia purkkitomaattisoseita.
Tässäpä ne:
Tomaattikeitto
n. 1 kg tomaatteja
1 porkkana
1 porkkana
pari rkl öljyä
1 iso sipuli
2 valkosipulinkynttä
4 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
2 tl sokeria
basilikaa
(yrtti-)suolaa
1 dl kuohukermaa (0,5 dl kuivaa valkoviiniä)
Kattilassa öljyssä kuullotetaan pilkotut sipulit, loput ainekset (paitsi kerma) silputaan ja lisätään joukkoon ja kiehutetaan hiljakseen puolisen tuntia. Keitto soseutetaan tasaiseksi sauvasekoittimella ja lisätään lopuksi kerma. Halutessaan joukkoon voi lorauttaa valkoviiniä. Koristele annos nokareella ranskankermaa ja tuoreella basilikanlehdellä. Keiton lisäksi sopii loistavasti paahdetut leipäkuutiot tai patonki. Jos kaikkea ei tule syötyä kerralla, pakasta rasioihin syksyn ja talven varalle!
Kasvispihvit
2 dl kermaa/kermaviiliä
1 dl korppujauhoja
1-2 kananmunaa
1 sipuli
4 isoa porkkanaa
2 perunaa
1-2 valkosipulinkynttä
mustapippuria
suolaa
paprikajauhetta
Sekoita kulhossa kerma(viili) ja korppujauho. Lisää joukkoon raastetut porkkanat ja perunat ja pieneksi pilkotut sipuli ja valkosipulinkynnet. Lisää kananmuna tai kaksi, itse pistin kaksi vaikka alkuperäisessä ohjeessa oli yksi, pysyi paremmin pihvit kasassa. Mausta mieleiseksi. Paista pannulla seoksesta sopivankokoisia pihvejä molemmin puolin kunnes ovat kauniin ruskeita.
Vielä yksi resepti sarjassa "maailman parhaita", ohje jolla tekee loistavan pohjan kaikille makeille piirakoille. Ja helppo kuin mikä! Ei tarvi vispilää vaivata, riittää kun osaa sekoittaa kaikki ainekset sekaisin joten ei haittaa vaikka olisi peukalo keskellä kämmentä. Ehdoton esimerkiksi mustikka- ja omenapiirakalle. Otettu jostain aikaa sitten hävinneestä keittokirjasta joskus talteen.
Maailman helpoin (ja paras) piirakkapohja
2,5 dl vehnäjauhoja
1,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
0,5 tl leivinjauhetta 0,5 tl ruokasoodaa
1 kananmuna
1 prk kermaviiliä
75 g sulatettua voita
Kuivat aineet sekoitetaan keskenään ja joukkoon lisätään loput aineet, sekoitetaan varovasti tasaiseksi taikinaksi ja kaadetaan voideltuun ja jauhoitettuun vuokaan. Taikinasta riittää normaaliin piirakkavuokaan, tuplamäärästä pellilliseen. Päälle vain halutut marjat/hedelmät ja uuniin 200 c kunnes reunoihin alkaa tulla kullanruskeaa väriä.
Vielä yksi ruokavinkki, jota en nyt äkkiä muista maininneeni mutta joka on kokeilemisen arvoinen. Lapsena ja nuorena inhosin kaalilaatikkoa, mutta päätin yrittää tykätä siitä näin aikuisiällä. Tuunasin reseptiä hieman, ja eipä ole enää sitä ongelmaa että syömättä jäisi!
Kannattaa kokeilla siis paistaa kaalisilppu voissa keittämisen sijaan, lorauttaa siirappia sekaan ja iso sipuli vielä joukkoon. Lihaliemen tai kaalin keitinliemen sijaan vuokaan ruokakermaa. Aivan fantastinen lopputulos jopa tällaiselle aiemmin kaalia inhonneelle!
Värikästä syksyä itse kullekin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


