Yhtä juhlaa

Älkööt kukaan nyt loukkaantuko. Ketään nimeltä mainitsematta sivuan erästä ilmiötä, jota myönnän ennen hieman hilpeydellä seuranneeni.


Sosiaalisessa mediassahan on nykyään niin helppo ja kiva jakaa kaikkea infoa, tarpeellista ja tarpeetonta. Osa käyttää sitä verkostoitumiseen ja tukemaan työtään pitäen siviiliminänsä sivussa, osa puhtaasti paremman tekemisen puutteessa ja joillain mopo on tyystin lipsunut lapasesta ja siellä jaetaan päivän jokainen otettu juoksuaskel, syöty ruoka-annos ja sivukorvalla kuultu sutkaus. Osa pitää siellä pystyssä todellisuudesta poikkevaa kaksoiselämää, jossa kaikki on ihkua ja mahtavaa vaikka kotona lentelisi lautaset. Toiset taas maksimoi kurjuuttaan sympatiaa kerjätäkseen - ja sitten on NE.


Mitkäkö? 


No ne, joiden maailmaa en ennen oikein ymmärtänyt laisinkaan ja nyt äitinä ehkä jossain määrin. Puhumme siis heistä, jotka päivittävät tiedoksemme jokaisen jälkikasvun tekemisen, tekemättäjättämisen, kierähdyksen tai pyörähdyksen. Olemme tietoisia reaaliajassa siitä, miltä puklu tuntuu paidan sisällä tai näemme kuvista miltä keittiö näyttää vauvan syötyä ekaa kertaa peruna-parsakaalisosetta.


Ja näistähän sitten kuuluu tykätä. Millainen tunnevikainen olet, jos et ilmaise tykkääväsi siitä miten tutuntuttusi Tiia-Tuulikki täyttää tasan 5,5 kuukautta? Tai jos et vain tajua mitä maailmaa mullistavaa on siinä, että Paavo-Petterillä pysyy jo lelu kädessä? Olet sanattomasti sitoutettu klikkaamaan tykkäystä ja ihasteleva kehukin olisi paikallaan.


Myönnän syyllistyväni tähän samaan ihkutuspäivittelyyn itsekin - mutta ihan pienissä määrin vain! Ei voi olla paha asia kertoa kaikille, miten tuo maailman ihanin pieni mönkijä osaa jo kääntyä selätä mahalleen, eihän? Nämä ovat asioita, joita lapsettoman on tosiaankin usein hankala hahmottaa niin mahtaviksi kuin ne vanhemmista ovat. Vaikka koetan hillitä intoani ja pitää nämä elämän kohokohdat perheen sisäisenä tietona, on oman vauvan kehityksen seuraaminen jotain niin kaunista katseltavaa. Luulen että moni lapseton on saattanut piilottaa nämä julkaisut uutissyötteestään, tai vähintään vakavasti sitä vaihtoehtoa harkinnut. Tätä arkaluontoisempia asioita en kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi jakaa suuremman yleisön tietoon, joten veikkaisin ulosantini olevan vielä ihan siedettävällä tasolla.


Lapsi on suurin lahja minkä elämä voi antaa ja näinollen ymmärrän ihmisiä, jotka kokevat tärkeäksi kertoa pienokaisensa kehitysvaiheista myös muillekin, mutta samalla olisi hyvä ymmärtää, että lapsi ei ole mikään lelu eikä lemmikki jota on kiva esitellä kaikille, vaan hän on myös oma persoonansa, joka ei itse voi mitenkään vaikuttaa siihen mitä tietoa tai kuvia hänestä verkossa jaetaan. Olenpa nähnyt niitäkin, jotka ovat postittaneet kaiken kansan nähtäville kuvia vauvoistaan luonnonasussaan, eli ilman minkään sortin vaatekappaleita. Tässä on järjenkäyttö himmentynyt jo pahanpäiväisesti.

En tiedä onko kyse överiksi menneestä huomionhakuisuudesta, silkasta tyhmyydestä vaiko pelosta saada huono äiti -leimaa itselleen - nykyisin kun tätä leimaa jaellaan melko heppoisin ja hakemalla haetuin perustein. Jos et julkisesti puhu lapsestasi vaan hehkutat salitreenejä, shoppailureissuja tai työasioita, et selvästikään ole hyvä äiti vaan asetat muut hömpötykset lapsen edelle, ja jos taas puhut vain lapsista, sinulta kaikkoaa kaikki lapsettomat kaverit "kun ei se osaa puhua enää mistään muusta". Kaikkia miellyttävän kompromissin tekeminen voi olla haastavaa, mutta kannattaa pysyä ainakin kaukana molemmista ääripäistä. Lapsia saanut henkilökin osaa ja saa nauttia myös elämän muista elämän tarjoamista ilonaiheista ja vastaavasti annetaan lapselle itselle oikeus päättää mitä kaikkea hän haluaa vanhempana itsestään sanoin ja kuvin maailmalle kertoa. 

En itsekään olisi halunnut että oma äitini olisi jakanut muulle maailmalle tiedoksi kuvin ja sanoin kaiken taaperona tekemäni. Onneksi se oli vielä sitä kultaista 80-lukua jolloin moinen ei ollut mahdollistakaan, kiitos siitä.


Tiedän jo nyt, että kun prinsessamme ottaa ekat askeleensa tai sanoo ekan sanansa tai kun on aika ekan synttärin, sen saa ystäväni sosiaalisessa mediassakin jatkossakin tietoonsa - mutta niihin tiedonrippeisiin se aikalailla sitten jääkin. Oikein käytettynä sosiaalinen media on tervetullut lisä jakamaan elämämme kohokohtia ja arkisempiakin askereita läheisimmille, joita tähän kiireiseen nykyaikaan entistä harvemmin näemme - pääpaino elämisestä olisi kuitenkin kannattavaa keskittää ihan tuonne internetin ulkopuoliseen maailmaan.
Se siitä purkauksesta. Pääsinpä taas pätemään.


Tänään kävin kiertelemässä kaupunkia. Olivat Hynnisen kuvastudion seinälle hääkuvamme laittaneet, tilasimme sekä siitä että ristiäiskuvasta suurennokset kotiimme, ennen sitä ne ovat näyteikkunassa kansan katseltavana, tai ainakin toinen oli, toinen tulee myöhemmin. Hymyilin - 8 kuukautta ja tuntuu kuin se päivä olisi ollut vasta eilen. Jatkoin vaunulenkkeilyä pitkin Kajaaninjoen rantaa. Ohitin siinä samalla paikan, joka toimi viime uutenavuotena häidemme jatkopaikkana - upea rantasauna Elias, hyvin erilainen syksyisessä asussaan kuin silloin, paksujen lumihankien reunustamana ja rakettien paukkuessa taivaalla - mutta silti täynnä hienoja muistoja. Kaikki ne hetket tulvahtivat mieleen, kun vietimme mieheni kanssa elämämme toiseksi parasta päivää. Parhaan varmasti arvaa kaikki, se oli lapsemme syntymä tottakai, melkein tarkalleen 4 kuukautta hääpäivän jälkeen. Nyt tuosta kauniista päivästä on jäljellä unohtumattomat kokemukset, reilu tunti videokuvaa, satoja valokuvia, pahvilaatikkoon pakatut hääpaikan koristeet, kasa lahjoja ja pukupussiin ripustettu, varta vasten teetetty ja itse suunniteltu hääpuku. Kauniit sormukset. Ja haikeus.


Ajattelimme ensin juhlia häät vasta tänä kesänä, kuitenkin kun perheenlisäyksemme ilmoitti tulostaan niin pian, aikaistimme hääpäivää ettei kaikki härdelli kasautuisi samaan aikaan kun meillä olisi pieni vauva hoidettavana. Ratkaisu oli onnistunut, talvihäistä ja varsinkin uudenvuodenhäistä raketteineen kaikkineen jäi kauniit ja tunnelmalliset muistot. Silti ihan pienesti harmittaa ettei omia häitä ole tulossa enää uudelleen - saman miehen kanssa tottakai - vaan se hetki ohi ja meni niin nopeasti. Ei ihme, että häiden jälkeinen masennus vaivaa monia morsiamia, naisethan suunnittelevat häitään jo pikkutytöstä lähtien. Miehet ottavat asian lunkimmin, heille tuntuu riittävän että ilmestyvät vain paikalle, sanovat tahdon ja saavat naisensa aviopuolisokseen, muun hössötyksen he voisivat mieluusti skipata kokonaan. Naisilla taas on usein päähänpinttymänä saada organisoida koko päivä aamusta myöhään yöhön ja stressata jokaisen yksityiskohdan sujumisesta prikulleen sulhasen jäädessä statistin rooliin, samalla kun se kauan odotettu päivä hupenee huomaamatta. 


Näin yleensä, omalla kohdalla meni vähän päälaelleen - en jaksanut tarpeeksi keskittyä suunnittelupuoleen vaan halusin vain mahdollisimman helposti ja mukavasti avioliiton satamaan viettämään mieheni kanssa sitä elämää, josta haaveilimme ja jota rakensimme. Häät olivat hulppean hienot ja samalla sopivan simppelit meidän molempien makuun, mutta silti toivon että olisin huomannut siinä päivässä muutakin kuin mieheni ja tuijottanut välillä muitakin kuin hänen silmiään. Mies lienee mielissään, vieraista en menisi vannomaan, vaikka kirkkain silmin he kertovat kivaa olleen. Haluaisin vain niin uusia kokemuksen, tehdä (perfektionisti, tiedän..) kaiken vielä paremmin ja suunnitella vielä paremman puvun. Pitää vieläkin kauniimman puheen miehelleni, askarrella taas kaikkia niitä kivoja kutsuja, koristeita ja kiitoskortteja.


Onkin sääli, että häät ovat oikeastaan ainoa kunnon juhla meidän suomalaisten elämässä. Onhan noita rippijuhlia, valmistujaisia ja kolmekymppisiä, mutta ei mitään muuta niin suurta panostusta vaativaa kuin häät. Pitäisikö rikkoa rajoja ja alkaa järjestää erilaisia juhlia, vaikka vain ihan huvin vuoksi? Elämä itsessään on hyvä syy pistää pippalot pystyyn. Kuka kieltää kyhäämästä kekkereitä keittiön kaapistojen kuuraamisen kunniaksi? Ei muutakuin pullo kuohuvaa ja kaverit kokoon kilistämään vaikkapa kuluneelle päivälle tai syksyn saapumiselle. 


Aina on syytä juhlaan.


Ei elämä ole niin vakavaa. Rutiineja voi rikkoa, normeja olla noudattamatta ja kaavoihin voi olla kangistumatta.


Puran parhaillani häähumun aiheuttamaa suunnitteluvimmaa omia valmistujaisia varten vaikka valmistumisen ajankohdastakaan ei ole vielä tietoa. Tiedän vain, että kaksi tutkintoa on viittä vaille valmiina ja tottavie minä niitä juhlin kun sen aika on. Sen jälkeen tai siinä välissä ehtii olla jos jonkinlaisia synttäreitä, joulua ja muuta juhlan aihetta, joten ei muutakuin tuumasta toimeen.


Ja ainahan voimme uusia vaikka vihkivalat?