Ajatelmia arjen keskeltä

Elokuinen lauantai-ilta pimenee vaivihkaa. Ilmassa on selviä enteitä lähenevästä syksystä. Ilma on kosteanraikas, liikenteen äänet kantautuvat etäänä rivitaloalueelle, siellä täällä ajelee autoja. Istun suuren sohvan uumenissa käpertyneenä huopaan, katselen haikeasti hymyillen puuhamatolla pyörivää vauvaa. Eilen se oppi kääntymään jo selältä mahalleen, iso pieni tyttö. Mattokin käy kohta pieneksi neidin kierähdellessä välillä lattiaa peittävälle häräntaljalle. Puuhamaton kaarissa roikkuvat lelut kiinnostavat kovasti, kirahvin jalat kokevat kovia tytön kiskoessa ja kiljahdellessa niille. Uunissa alkaa tuoksua tuoreista mustikoista tehty piirakka, jos tekisin kohta kupillisen lämmintä suklaajuomaa ja testaisin miltä se piiras maistuu vaniljajäätelön kanssa. Tuskin pahalta. Hämärä valaistus luo kivaa syystunnelmaa, voisi laittaa muutaman kynttilänkin tuomaan sitä lisää. Olo on päivän kolmetuntisen kuntosalitreenin ja saunomisen jäljiltä väsyneen euforinen ja rentoutunut. Mies on illanvietossa pitkästä aikaa, juhlistamassa kesäloman loppua, tulee sieltä kohta kotiin, syö iltapalan ja sanoo sen minkä jokaikinen ilta ja aamu: Minä rakastan sinua. Minnikin saa osansa rakkaudenosoituksista ennen yöunia, isin oma kulta. Ja niin laskeutuu hetkeksi taas yön pimeä verho Kajaaninkin ylle voidakseen väistyä taas uuden aamunkoiton tieltä.
Tavallista, arkista elämää, mutta silti parasta mitä elämällä on tarjottavanaan.
Ei tajunnanräjäyttäviä tilanteita, ei draamaa, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteita. Niitä oli joskus, onneksi ne ovat kaukana takanapäin ja käteen niistä on jäänyt muistot ja paljon varoittavaa oppia vastaisen varalle. Nyt on tilalla lämmin syli, tutut ja turvalliset rutiinit, tasapainoilua opiskelujen, työelämän, perheen, ystävien ja harrastusten välillä. Parisuhteen hoitoa unohtamatta, sillä vanhoista virheistä viisastuneena tiedän ettei parisuhde pysy parhaana mahdollisena aivan omin avuin. Se saattaa arjen pyörityksessä jäädä toissijaiseksi jos sille ei järjestä erityistä aikaa vain sitä varten.
Huomasin juuri, että on kulunut aika tarkalleen tasan vuosi siitä, kun jännitimme yhdessä raskaustestin tulosta. Odotukset olivat varovaisen toiveikkaat, olihan pahoinvointiakin ollut jo tovin aikaa. Ja kuinka ollakaan, yritys oli tuottanut tulosta, ne pienet, punaiset viivat tikussa olivat meille ensimmäinen askel kohti elämää perheenä. Kaikkien kommellusten, pelkojen, jännityksen ja toiveiden jälkeen meille syntyi lopulta kaunis pieni prinsessa, jonka elämää olemme etuoikeutetut seuraamaan ja jonka kasvattamisesta aikuisuuteen olemme nyt vastuussa. Se on suuri, mutta palkitseva vastuu, joka ottaa paljon, mutta tuo moninkertaisesti enemmän tilalle.
Elämä on tässä ja nyt. Se ei ole eilen, se ei ole huomenna, se on tänään. Sanottuja sanoja ei voi saada sanomattomaksi, heitettyjä kiviä ei voi vetää takaisin, kulutettua aikaa ei voi käyttää uudelleen eikä jo sulkeutuneita ja taakse jääneitä ovia saada avautumaan. Mutta tärkeää on muistaa, että uusia ovia avautuu aina, kun vain ottaa ajoissa rivasta kiinni ja tarttuu tilaisuuteen. Mihin se ovi vie, on mysteeri, mutta siitä kannattaa ottaa selvää, sillä jos ei pelaa ei voi myöskään voittaa. Sanansa ja tekonsa voi jatkossa valita paremmin ja tuomitsemisen voi jättää sille joka itse on kokonaan synnitön.
Minäkään en ole ylpeä kaikesta mitä olen tähänastisen elämän aikana tehnyt, mutta olen hyvin ylpeä siitä kuka olen nyt. Minun ei tarvitse esittää ketään muuta, koska olen hyvä olemaan minä. Onni löytyy usein lähempää kuin moni luuleekaan, täytyy osata vain nähdä se metsä kaikilta niiltä puilta.
Kuluneita kliseitä, ehkä. Mutta silti niin totta.