Vuoden viimeistä viedään

Niin se vaan alkaa joulu olla juhlittu, ja seuraava puolivuotisetappi, toinen kohokohta vuodessa eli meidän kesäinen juhlamme juhannus on seuraavana odotuslistalla. Toki tuohon väliin mahtuu muutama muukin arkista asteen verran auvoisempi juhlapäivä, uudetvuodet, vaput sun muut, mutta itse olen jaksottanut varsinaisen odotukset arvoiset kohokohdat puolen vuoden jaksoihin.


Joulu sujui kaikkinensa hyvin; ilmeisen kilttinä on vuosi oltu aaton lahjakasasta päätellen ja ruokaa tuli syötyä sitä mukaa kun maha periksi vain antoi. Ja mikä parasta; ilmeisesti lisäkilojakaan ei tuona aikana tullut, vaikka salilla tai lenkillä jouluaikaan ei tullut käytyä. Ehdoton ykkönen joulussa oli joulusauna - ei mikään sähköllä lämpenevä grilli, eikä edes tavallinen puusauna - vaan ihkaoikea, perinteinen ja aito suomalainen savusauna! Vanhemmilla on pihapiirissään ikivanha mutta reilu parisen vuotta sitten uuteen loistoon kunnostettu yksilö, joka poikkeuksellisesti lämmitettiin nyt jouluksi, yleensä kun se on käytössä vain kesäisin vesiputken jäätymisen takia. Yhteistuumin kuitenkin kuljetettiin vesisaavit saunalle, ja siihen vielä pari kesäistä koivuvastaa lisäksi niin saunaelämys oli täydellinen. Vieläpä kun laitettiin pitkä kuja ulkoroihuja valaisemaan tietä saunalle ja jokunen kynttilä itse saunan eteiseenkin, tunnelma oli vertaansa vailla. Ei olisi sitten millään malttanut lopettaa!
Huomenna onkin sitten jo uudenvuodenaatto, ja sitä myöten päästäänkin virallisesti elämään vuotta 2010. Mitään sen kummempia uudenvuodenlupauksia en ajatellut tehdä, lähinnä ottaa vain tavoitteeksi elää elämää täysillä ja ottaa jo tehdyistä virheistä opiksi, kuten aina. Tarkoitus on kerätä koko vuoden edestä paljon hienoja ja huonoja, iloisia ja väistämättä surullisiakin kokemuksia ja muistoja talteen. Toivon, että kasvan myös henkisesti ihmisenä lisää, koska tämän vuoden loppupuoliskon suunta on ollut varsin lupaava siihen suuntaan. Toivottavasti tämä kehitys jatkuu!


Onnelassa on jo jokunen työvuoro takanapäin, ja hyvin on sujunut, vaikkakin kiireisiä iltoja ovat olleet ja oppi on totisesti tullut opittua tehdyn työn kautta. Tammikuussa onneksi helpottaa kun vuoden kiireisin aika hellittää viimeinkin ja monet viettää tipatonta tammikuuta tai kärsii lompakkovajeesta joulumenojen takia. Toisaalta, kiire pitää mielen virkeänä ja tunnitkin kuluvat töissä varsin huomaamatta, kun ei juuri ylimääräisiä taukoja jouda pitämään eikä kelloa ehdi tuijottamaan. Ennakkokäsitys noista hommista on niiden tekemisen myötä kääntynyt ehkä hieman positiivisempaan suuntaan, ja odotankin innolla seuraavia vuoroja.



Asiasta tyystin toiseen - kuullessani Escadan lanseeraaman tuttuun tyyliinsä taas uuden kausituoksun (tai kevääksihän se ilmeisesti on markkinoille tulossa) nimeltään Marine Groove, hurahdin tyystin näiden kausituoksujen maailmaan ja haluaisin mieluusti edellisvuosienkin tuoksut kokoelmiin. Harmi vain, että ne ovat nimensä veroisesti kausituoksuja, mikä tarkoittaa että niitä tulee vain tietty erä myyntiin ja kun se loppuu, niin niitä ei enää saa. Joitain kappaleita saattaa esimerkiksi ulkomaisista nettikaupoista löytyä jos oikein jaksaa etsiä.
Yksi syy niiden haluamiseen voi tietenkin olla juuri niiden saatamattomuus (piti ihan miettiä onko tuo edes suomen kielen sana?), sillä ihmisluonto tunnetusti halajaa sitä, mitä ei saa, mutta suurempi syy on kuitenkin se, että kesätuoksut ovat olleet jo tuoksunsa puolesta vertaansa vailla. Moni sanoo niitä liian imeliksi teinien suosimiksi hajuvesiksi, mutta omasta mielestä ne ovat juuri sopivan makeita, kesäisiä ja pirteitä tuoksuja. Nähtäväksi (tai haistettavaksi) jää, millainen uusin tulokas kesälle 2010 on, mutta aiempien vuosien perusteella tuskin tarvinnee pettyä.












Jo pelkät pakkaukset ovat kuin värikkäitä, makeita karkkeja - jotka vetävät naisia puoleensa yhtä tehokkaasti kuin legendan mukaan hunaja karhuja.
Vuosijärjestyksessä alkaen vuodesta 2000 kesätuoksut ovat:

• Lily Chic (2000)
• Tropical Punch (2001)
• Sexy Graffiti (2002)
• Ibiza Hippie (2003)
• Island Kiss (2004)
• Rockin' Rio (2005)
• Pacific Paradise (2006)
• Sunset Heat (2007)
• Moon Sparkle (2008)
• Ocean Lounge (2009)
• Marine Groove (2010)

Kausituoksuja on toki valmistettu jo aiemmin, oman tiedon mukaan ainakin vuodesta 1992? Joku voi korjata jos olen väärässä. 
Escadan kausituoksujen lisäksi on paljon muitakin loistavia tuoksuja olemassa, kuten omat ikikestosuosikit eli Dolce & Gabbanan Light Blue ja Puman tuoksut, kuten Flowing sekä uusin Urban Motion. Puman Flowingista olemassaoleva miesten versiokin tuoksuu miehisessä käytössä varsin houkuttelevalta, joten suosittelen vilpittömästi jokaiselle urokselle testattavaksi.


Omasta hajuvesivalikoimasta löytyy tällä hetkellä myös Kylie Minoguen Showtime sekä Paris Hiltonin Heiress. Celine Dionin nimen alta löytyy monta hienoa tuoksua, jotka itseltä kovan käytön jäljiltä kaikki ovat tällä hetkellä loppuneet. Niitäkin kannattaa kokeilla.




Vielä yksi esillenoston arvoinen on ehdottomasti Naomi Campbellin Seductive Elixir sekä saman persoonan käsialaa oleva At Night. Upean sensuelleja ja sopivan voimakkaita ja huumaavia tuoksuja. Muitakin loistavia ja kokeilun arvoisia toki löytyy ja vaikka yksityiskohtaisin kuvauksin, mutta tästä kirjoituksesta voisi venähtää melko pitkänpuoleinen kun alkuun pääsisi, joten jätetään loput itse kunkin arvioitavaksi. 


Joku, varsinkin moni mies, voi ihmetellä, miksi tuhlata verrattain isoja rahasummia vain siihen, että tuoksuu jollekin, mutta itselle eikä monelle muulekaan naiselle (eikä miehellekään) se ei ole ihan vain se ja sama. Hajuaisti on kuitenkin erittäin tärkeä ihmiselle ja on suoraan kytköksissä makuaistiin - jokainen flunssan kokenut tietää, ettei ruoka maistu millekään jos nenä on tukossa. Kokeilkaapa vaikka syödä jotain pitäen samalla nenästä kiinni. Tuoksu vaikuttaa suoraan mielialaan ja saa olotilan vaihtumaan iloisesta pirteään, sensuellin aistillisesta rauhoittavaan ja tyyneen ja kaikkeen niiden välillä. Se saa myös tuntemaan olon heti viehättävämmäksi ja seksikkäämmäksi. 


Lisäksi, tuoksu tuo mieleen muistoja. Itse en luovu koskaan D&G:n Light Bluesta siksi, koska se tuo elävästi mieleen vuoden 2004 kesän, ja kyseiseltä kesältä on paljon unohtumattomia tilanteita ja hetkiä jotka haluan muistaa hamaan tulevaisuuteen asti. Se oli omassa elämässä suuri käännekohta, kasvun paikka ja samalla villin vapauden, itsensä tuntemisen opiskelun ja uuden kokemisen aikaa. Sinä oli sitä oikeaa kesän huumaa, yöttömiä kaupungin öitä, kielletyn hedelmän makua ja omien siipien kokeilua. 
Jokainen muukin käyttämäni hajuvesi tuo elävästi mieleen jonkin ajanjakson tai aikakauden elämästäni. Joululahjaksi miesystävältä muutama joulu takaperin saatu Celine Dionin Belong auttaa minua elämään uudestaan niitä alkuhuuman aikaisia hetkiä, ja Seductive Elixir palauttaa taas muistin kätköistä esiin viime kevättalven, Audin, ajelut auringon sulattamilla maanteillä, poppivehkeet ja Lady Gagan Pokerface- ja Lovegame -biisit. Paris Hiltonin Heiress -tuoksusta en edes erityisemmin pidä, mutta siihenkin liittyy vahvasti omat koetut hetket tässä elämässä.


Tottakai siis jatkan uusien kokemusten ja elämysten hankkimista ja tuoksujen avulla niiden muistiin taltioimista jatkossakin. Valokuvia ja muita muistoja toki löytyy vuosien varrelta, mutta mikään muu keino ei ole vielä tuoksuja tehokkaammaksi keinoksi osoittautunut. Aiheesta oli itse asiassa joskus tehty jonkin sortin tutkimuskin: vanhukset kuulemma palauttivat muistoja elämästään mieleen haistamalla vuosien varrelta tutuksi tulleita tuoksuja, kun ne muuten olivat jo mielen sopukoista kadonneet. Eipä siis yhtään vähätellä ihmisen hajuaistin voimaa!
Vuoden viimeistä blogikirjoitusta viedään. Ulkona on noin -12 asteen kaunis pakkaskeli ja huomenna uudenvuoden aatto. Kaupungin ilotulitus alkaa kello 20.45 ja suunnitelmat vielä melkolailla auki. Töitä Onnelan narikassa on seuraavan kerran tiistaina. Tästä on hyvä jatkaa.


Oikein riemukasta ja onnellista uutta vuotta 2010 jokaiselle!


Oppikaa tehdyistä virheistä, hankkikaa uusia kokemuksia, älkää luvatko mitään, mitä ette pysty pitämään, mutta eläkää niin, että kestätte elää itsenne kanssa vielä seuraavanakin päivänä. Kiitos ja kuulemiin!

Henkisen voiman tiellä

Nyt on sitten minulla ja monella muulla hyvä syy olla erityisen ylpeä itsestään - eilen keskiviikkona tuli kunniakkaasti suoritettua lakisääteiset vartijan ja järjestyksenvalvojan kurssit erityisine voimankäyttökoulutuksineen. Kehitys niin fyysisesti kuin varsinkin henkisesti verrattuna muutaman kuukauden takaiseen on omalla kohdalla huomattava; tuntuu kuin olisi siinä lyhyessä ajassa kasvanut hurjasti. Fyysiseen kasvuun käynee selitykseksi ahkera kuntosalilla käynti, jonka johdosta selvää lihaskasvua on ollut havaittavissa sekä koululla tapahtuneet voimankäyttöharjoitukset, joiden jälkeen on saanut irvistellen ja varoen laittaa saapasta seuraavan eteen. Henkisen kasvun vauhdittajana on toiminut loistava oppimisympäristö ja ammattitaitoiset alan opettajat, joiden ansiosta tietoisuus alasta ja vastuullisuus omasta ja muiden turvallisuuden huolehtimisesta on saanut aivan uuden ulottuvuuden. Kukaan ei vielä tiedä, mikä minusta isona tulee - onko tämä juuri se lopullinen suunta, jonka pohjalle haluan elämäni rakentaa ja itseäni kehittää, mutta tällä hetkellä ajatustasolla se ei tunnu yhtään huonolta. Olisi suorastaan huikea visio nähdä itsensä kehittymässä turvallisuusalan ammattilaiseksi vuosien mittaan, ja ensimmäiset, hieman haparoivat askeleet siihen suuntaan ovat jo onnellisesti takanapäin. 


Innostuksen puuskassa ilmoittauduin oitis innokkaaksi opiskelijaksi myös Kajaanissa pyörivälle aikido -kurssille. Koululla harjoitellut voimankäyttöliikkeet sytyttivät kytevän innostuksen liekin itsepuolustuslajeja kohtaan, ja niistä varsinkin aikido tuntuisi olevan erityisen lähellä sydäntä sen rauhanomaisuuden vuoksi - siinähän ei ole pyrkimyksenä vahingoittaa vastustajaa, vaan käyttää tämän voimaa hyödyksi ja vastustajan voittamisen sijaan pyritään tämän hyökkäystahdon nujertamiseen. Aikido onkin suomennettu yleisesti "henkisen voiman tieksi".

Ensivaikutelman saadakseni menin seuraamaan jatkokurssilaisten treenejä hallille ja vakuutuin näkemästäni. Opettaja opasti lyhyesti tärkeimmät asiat lajista ja kannusti tulemaan jatkoryhmän mukaan tammikuusta alkaen - seuraava alkeiskurssi kun alkaa vasta ensi syksynä. Jos olisin valmis tekemään enemmän töitä, pysyisin kuulemma varmasti hyvin mukana, ja kieltämättä tarjous on varsin houkutteleva. Kovalaisen sisulla pystyy tunnetusti miltei mihin vain! Lupauduin vielä käymään treenejä seuraamassa ja tekemään päätöksen sitten sen pohjalta.


Muutenkaan ei tällä rintamalla pyyhi yhtään pahemmin, päinvastoin; kävin eilen kuskin roolissa mutkan Onnelassa ja tuttu portsari tarjosi samalla töitä. Oli kuulemma narikkaan työvoimaa hakusessa ja minä olin siihen sopiva vaihtoehto, jos vain homma kiinnostaisi. Ja kiinnostaahan se! Kaikenlainen työkokemus on aina hyväksi, ja koska muutenkin tulee usein kuskina Onnelassa istuttua, niin samalla vaivalla pääsee ihan palkkatöihinkin. Nyt on vieläpä luvat järjestyksenvalvontaankin kunnossa (hain tänään poliisilaitokselta virallisia vartijan ja jv:n kortteja), niin järkkärin töidenkin teko on mahdollista. Kuulopuheiden ja ihan virallistenkin informaatioiden mukaan turvallisuusalalla olisi rutkasti töitä, joten senkään puolesta ei yhtään hullumpi alavaihtoehto.


Koulunpenkkien kulutuksen jälkeen, lakisääteisten kurssien merkeissä, alkoi allekirjoitaneellakin ihan rehellinen joululoma, joka kestää aina siihen asti kuin itsestä siltä tunnostaa. Työssäoppimisen voi aloittaa joko heti tai tammikuussa tai vaikka senkin jälkeen - tässä kulminoituu tämä aikuisopiskelun ehdoton plussapuoli - ei tarvitse istua perse penkissä päivästä toiseen vaan on enemmän vapautta ja vastuuta määritellä itse oman opiskelunsa tahti. Alustavien suunnitelmien mukaan omalla kohdalla alkaisi työssäoppiminen ISS Securityllä ennen tammikuun puoltaväliä. Uusia haasteita odotellessa!


Kaiken hulinan ja kiireen keskellä on täysin unohtanut, että joulu on oikeasti käsillä - se aika vuodesta, jota on odottanut kaikkein eniten. Jo tasan viikon päästä vietetään aattoa, ja kaikki jouluaskareet ja -suunnitelmat ovat täysin kesken. Kaikki energia on viime viikkoina fokusoitunut vartijan peruskurssin suorittamiseen, ja olihan ne melkoisen huojentuneita ne ilmeet, joita näin koululla eilen kokeen suorittamisen jälkeen ja kun tulokset olivat selvillä; läpi meni niin että heilahti! Vasta sen jälkeen alkoi pikkuhiljaa vapauttaa ajatuksia muuhun ympärillä tapahtuvaan, kuten juuri siihen että joulukuu on menossa jo yli puolenvälin ja sitä myöten kohta on taas aika paistaa kinkkua ja paketoida lahjoja. 

Viime vuosina valkoinen joulu ei ole suinkaan ollut itsestäänselvyys ja uutenavuotena on toden teolla saanut etsiä laukaisupaikkaa raketeille lumen puuttuessa, mutta näillä näkymin moista ongelmaa ei pitäisi olla odotettavissa - ainakin kylmää vaikuttaisi olevan jos samaan malliin jatkuu. Koko viikko on mennyt reippaasti yli - 20 asteen lukemissa, tänään mittari näytti noin - 25 astetta. Pihan kahdesta saksalaisautosta vanhempi veti pisteet kotiin startattuaan jokaikinen aamu ilman minkäänlaista lämmitystä kerrasta, kun taas Audi roikassa seisomisesta huolimatta ei ole osoittanut merkittäviä yhteistyöhaluja lähteä halkomaan viiltävää pakkastuulta teiden päälle. Vanhassa vara parempi, sanotaan, ja VW Vento vuosimallia -92 on osoittanut sen ainakin tässä tapauksessa todeksi.

Maailma on kaunis

Lumet suli ja räntä- ja vesisateet tuli tilalle pimentämään entisestäänkin pimeää ja synkkää marraskuuta. Mutta kaikeksi onneksi tuo synkkyys rajoittuu vain ympäristöön, eikä mielentilaan, ja senkin kestää kun tietää sen olevan väliaikaista.
Asiat rullaavat varsin hyvin omalla painollaan. Audi alkaa olla Laakkosella valmiina ja katsastusta vaille, sisustusvimmakin on vauhdissaan. Ostin asuntoon kaksi uutta, punaista ja paksua karvamattoa, sillä päätin vakaasti, että minun asunto sisustetaan sitten mustan ja punaisen värein tästä alkaen. Tuleva sohva on oleva kirkkaan verenpunainen kuten nämä matotkin ja kävin tuossa tilaamassa Eurokankaalta samansävyiset verhotkin. Mustia paneeliverhoja minulla jo valmiiksi onkin. Väriteema sopii lisäksi aivan loistavasti jouluun, ei tarvita enää kuin muutamat jouluvalot (makuuhuoneessa on jo usein kappalein, jee), kartonkinen tonttu ikkunaan ja jokunen kynttilä niin asuntohan suorastaan huokuu joulun tunnelmaa.Käytiin tuossa päivänä eräänä siskon kanssa levittämässä joulumieltä laajemmallekin, kun väsäsimme Tiimarissa yksinäisille vanhuksille jaettavaksi tarkoitettuja joulukortteja. Toivottavasti taas muutamalle tulee sen johdosta parempi joulu!

Paavo -kissalle ollaan kovasti kaavailtu kissakaveria tänne, kun meinaa olla niin ihmisriippuvainen ja hellyydenkaipuinen kissa, ettei ihmisten huomio millään tunnu riittävän. Eli kissanpentukin tässä on vähän katselussa.

Onnelassakin kävin peräti kahtena iltana, perjantaina ja lauantaina, kuskin roolissa tottakai. Molemmista reissuista kertyi tällä kertaa paljon hyviä muistoja, mikä ei ole ollenkaan sanottua varsinkaan silloin, kun Kovalaisen klaani on ottireissulla. Kokemusta on, todellakin. Niistä kommelluksista saisi sellaisten paljastus- ja kohukirjan aikaan, ettei tosikaan. Mutta nyt molemmat illat olivat kaikinpuolin onnistuneita, ja ilmoille vilahti valoa tunnelin päässä sen suhteen, että Kovalaiset ehkä sittenkin osaavat olla ihmisiksi, jopa juovuksissa. Nyrkit eivät heiluneet, herjatkaan eivät pahemmin lennelleet (ehei, ei Kovalaiset oikeasti välivaltaisia urpoja ole, mutta ärsytettynä varsin vaarallisia), kaikki oli vallan sopuisaa ja tanssilattiallakin tuli taas vaihteeksi hieman jorailtua menemään. Iloista pikkujouluporukkaa oli sankoin joukoin liikenteessä, eikä edes taivaalta satanut räntä ja loputon pimeys saaneet mieliä matalaksi.


Onneksi sentään tämä vuoden masentavin kuukausi sijoittuu opiskelujen suhteen loistavasti kohdilleen - etäopiskelut jatkuvat edelleen aina joulukuun alkuun saakka, jolloin koulumiljöö kutsuu taas. Olisi kieltämättä viime viikkoina saanut motivoida ja tsempata itseään ties millä ja laittaa melko isoa porkkanaa tikun nokkaan houkuttimeksi, että olisi oikeasti yksinkertaisesti jaksanut nousta aamulla kuuden maissa ylös ja opiskella täysiä kahdeksan tunnin koulupäiviä vieläpä niin, että päähänkin olisi jäänyt jotain. Yleensä se ei tuota edes pahempaa ongelmaa, mutta yksinkertaisesti tämä jatkuva pimeys saa kummasti pahimmat energiapuuskat laantumaan, ja välillä voisi nukkua melkein ympäri vuorokauden - ainakin kovasti tuntuu siltä.
Tälläkin hetkellä tuntuu, kuin maan vetovoima olisi jotenkin voimistunut ja vetäisi puoleensa magneetin lailla, ja arkisetkin askareet meinaavat tuntua jotenkin ylitsepääsemättömiltä ja tekisi mieli vain maata sängyssä, lukea lehtiä, nukkua ja katsoa ehkä jopa jonkun leffan aina väliin. 


Ja syödä, tottakai. On fakta, että kansa lihoo aina talviaikaan muutaman kilon. Kylmän, märän ja pimeän vuodenajan takia energiavarasto riittää hädintuskin arjen pyörittämiseen ja mielekäs tekeminen on helppo korvata syömisellä. Itse kuitenkin olen onneksi jaksanut tsempata itseäni kulkemaan säännöllisesti salilla liikkumassa, ja se pitää ruokavalion myös aisoissa, kun ei millään halua haaskata tuntikausien rehkimistä suuntaamalla suoraan salilta lähimmälle roskaruokapaikalle. Sitäpaitsi hedelmien ja vihannesten syöminen tähän vuodenaikaan saa mielen piristymään vitamiinimääriensä ansiosta korkeammalla. Kotitekoista marjamehua on myös kulunut pullotolkulla ja kuntosalitreenien myötä on voinut hyvällä omallatunnolla kiskoa harva se päivä naudan pihvejä ääntä kohti proteiinin saannin varmistamiseksi ja lihasvoiman vahvistamiseksi. Piti vielä pelata varman päälle ja hakea apteekista kalkki-/vitamiinitablettipurkillinen korvaamaan auringonpaisteen puutteen aikaansaamaa D-vitamiinin puutostilaa ja lisäämään kalsiumin saantia, koska allekirjoittanut ei juuri maidon juontia harrasta (joku pahe se minullakin pitää vissiin olla..).


Kuntosalista puheenollen johtui mieleen eräs lieveilmiö, joka on ajoittain sekä siellä että muuallakin tässä nyky-yhteiskunnassa selvästi havaittavista ja josta meikäläisen on tottakai pakko päästä purkautumaan. Nimittäin kiire ja sen ihannoiminen. Kiireestä on tullut suorastaan muotia. Viimeksi tänään salilla väkiselläkin kuulin naisporukan keskustelua, josta päällimmäiseksi jäi mieleen se, miten aikataulutettua ja organisoitua heidän elämänsä oli. Pullantuoksuinen kotiäiti on jo aikaa sitten ilmeisesti ollut "out" ja kova ja kiireinen uranainen sen sijaan "in". Annetaan ymmärtää, että on tavoiteltavaa pitää itsensä niin kiireisenä, että nipinnapin ehditään käydä salillakin näyttäytymässä ja jokaviikkoisella spinningtunnilla trendikkäästi pyörähtämässä, joka jälkeen onkin taas se-ja-se meno edessä ja koko lähitulevaisuuskin on buukattu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä täyteen.
Itselle sellainen touhu tuntuu enemmänkin kuin vieraalta, sillä spontaanina ja impulssiivisena ihmisenä sitä tarttuu helposti hetkeen eikä liikoja edes halua suunnitella tulevaa. Sitäpaitsi omasta mielestä pullia pyöräyttelevä kotiäiti on aivan yhtä hyvä, ellei parempikin, kuin nykyaikainen uranainen, varsinkin ihmisenä, koska naisena tässä maailmassa ja etenkin bisnesmaailmassa pärjääminen vaatii veronsa ja väkisinkin muuttaa ihmistä helposti kovaksi, tunteettomaksi ja liian itsetietoiseksi. Elämästä on osattava nauttia se vähä aika mitä sitä täällä eletään, eikä se ainakaan oman näkemyksen ja kokemuksen mukaan onnistu määrittämällä itsensä ehdottomasti ja sokeasti vain saavutettujen asioiden, kiireellisenä pitämisen ja kalliiden harrastusten kautta.


Toisenlaistakin menoa olen salilla pistänyt merkille, tällä kertaa positiivisempaa, ja siitä heräsi itsellekin itämään ajatuksen siemen. Huomasin siinä pukuhuoneessa vaatteita vaihtaessani kahden naisen kaikessa rauhassa suunnittelevan yhteistä päivän- ja illanviettoa, ja mietinkin että miksei sellaista voisi harrastaa yleisemminkin. Jo ennestään jurot suomalaiset ja vielä sitäkin jurommat kainuulaiset tuppaavat vetäytymään helposti omiin oloihinsa ja viettävät aikansa kotona neljän seinän sisällä oman perheen tai puolison parissa. Pimeä ja synkkä vuodenaika vain pahentaa tilannetta, eikä ulos lähdetä kuin pakon edessä ja tuttujen kanssa pidetään yhteyttä enää Facebookin kautta tai tervehtimällä lyhyesti Prisman kassajonossa. Näiden naisten yhteisistä suunnitelmista viettää aikaa yhdessä salikäynnin lisäksi ruoanlaiton ja muun kivan merkeissä toi mieleeni nostalgiaa herättävät tunteet ja muistot vanhoista kunnon "tyttöjen illoista", joista voisi joustavasti soveltaa erilaisia vaikkapa naisten, pariskuntien tai kaverusten välisiä illanviettoja. 


Tämä ei nyt tarkoita vain sitä, että sovitaan perjantaina vartin yli kymmenen illalla, että otetaan pikaiset pohjat ja lähdetään koluamaan Onnela kunnon laitamyötäisessä läpikotaisin ja vaihdetaan seuraavan päivän dagen-efterissä naamakirjassa muutama myötätuntoinen kommentti siitä, mitä sumuisesta illasta mieleen on jäänyt, vaan mielikuvitusta voi käyttää laajemmaltikin. Aina kun jaksetaan kyllä siinä Onnelan jonossa lämpimikseen ja alkoholin tuomasta alibista turvaa hakien lupailla, miten kyllä "heti ensi viikolla tehdään kyllä sitä ja tätä", ja miten pitäisi ehdottomasti nähdä useammin sun muuta, mutta kuinka usein mitään sen eteen tehdään? Seuraavana aamuna ollaan taas juroja ja kankeita omia itsejämme ja tavataan taas ohimennen siinä Prisman kassajonossa ja nyökätään lyhyesti tervehdykseksi.


Siksi mieleen heräsi miljoona ajatusta salilla näiden naisten jutustelua kuunnellessa, että mitä kaikkea sitä oikeasti voisikaan keksiä elämää piristämään. Kokoaisi vaikka kaikki hyvät tutut yhteen ja lähtisi jonnekin Vuokattiin laskettelemaan ja mökkeilemään, viettäisi yhden tai parin hyvän naisystävän kanssa kunnon perinteisen naisten illan kokkaillen, jutustellen ja iltaa istuen tai kutsuisi extempore jonkin paikkakunnalla asuvan tutun mukaan kaupungille kunnon kahvilaan jutustelemaan kuulumisia. Ei kenelläkään voi niin kiire olla, ettei muutamaa sanaa silloin tällöin ehtisi vaihtaa, muutenkin kuin ohimennen tavatessa tai jurrissa. Tai jos on, niin on syytä miettiä, miksi kukaan haluaa sellaisen ihmisen ystävä koskaan ollakaan?

Tässä itsemurhien luvatussa maakunnassa ihmisten olisi oikeasti hyvä opetella pitämään läheisiinsä enemmän yhteyttä ja kyselemään kuulumisia, ihan vilpittömästi eikä vain tavan vuoksi. Ei kukaan kuitenkaan oikeasti halua elää elämäänsä yksin eikä kenelläkään voi liikaa olla kunnon ystäviä.

Itselle tuli tässä vasta äärettömän hyvä mieli, kun kävin erään pitkäaikaisen kaverin luona pitkästä aikaa kylässä ja pari päivää sitten lenkkeilemässä - meillä kun ei jostain syystä ole ollut tapana tehdä mitään yhdessä enää muutamaan vuoteen kun hän perheellistyi, vaikka me kuitenkin asutaan samassa kaupungissa! Eikä sitä voi edes sanoa miten hyvä mieli tuli, kun täällä kävi kyläilemässä eräs tuttu, jonka kanssa nimeltä mainitsemattomasta syystä ei paljoa ole viime aikoina tullut oltua tekemisissä ja joka luuli etten sitä haluaisikaan, ja tämä sanoi (vaikkakin kännissä, mutta silti), että miten iloinen hän on kun häntä ei olla hylätty ja miten yksinäinen hän on ollut. Selvinpäin on hiljainen eikä tunteista puhu, mutta itkien siinä kertoi miten kiva olisi nähdä useamminkin. Kyllä siinä itselläkin piti itkua pidätellä, kun mietti, miten monta ihmistä mahtaakaan olla vastaavassa tilanteessa - yksin ja oikeita ystäviä vailla, pahimmillaan jopa oman käden oikeudella elämäänsä päättämässä. Yksi pieni teko itseltä voi olla jollakin toiselle koko elämän käännekohta.


Siinä tilanteessa piti hiljentyä ja tutkiskella tovi omaa sisintä. Minussa on ilmeisen monta puolta - härälle ja Kovalaisen suvulle erittäin ominainen tulisen temperamenttinen luonne, jonka seurauksena esimerkiksi perjantaina kuskin roolissa ollessani kyyditettävän epämiellyttävä vihjailu takapenkiltä johti siihen, että auto pysähtyi siihen paikkaan ja kyseinen henkilö jatkoi taipalettaan öisessä räntäsateessa apostolinkyydillä ja toinen samanlainen sai heti perään elämänsä kyydin ruikuttamansa pubin eteen Venton pyörähtäessä sen eteen komeassa sivuluisussa - sekä toinen (se parempi) taitelijalle ja ajattelijalle ominainen tunteellinen ja herkkä puoli, jonka johdosta tekisi ajoittain mieli ottaa kaikki kulkukissat ja elämän kolhimat eronneet ja karanneet oman katon alle ja siipien suojaan turvaan elämän myrskyiltä (niinkuin joissain määrin olen tehnytkin) ja hukuttaa kaikki läheiset ja luottamuksen ansainneet joulun alla lahjoihin. Ja jonka sydän ja silmät itkee lohduttomasti elämän epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden muistuttavan kovalla kädellä olemassaolostaan. Ehkä minussa sitten on kaksi ääripään elementtiä, kuin tuli ja vesi vastakkain. Välillä tyyni kuin kuulaan kesäillan järvenselkä, ja välillä räjähtävä kuin juhannuskokko, johon on nakattu kanisterillinen bensaa.
Onneksi nämä elenentit ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että loimuavat liekit on helppo myös sillä vedellä sammuttaa.


Loppuun ajateltavaa Irwinin tyyliin.


"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus.
On vapautta kuunnella metsän huminoita,
Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita,
Ja elää elämäänsä.

On vapautta valvoa kesäisiä öitä
Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä,
Ja elää elämäänsä.

On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä,
Ja elää elämäänsä.

On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta,
Ja elää elämäänsä."
(Irwin Goodman - Maailma on kaunis)

"Niin monta virtaa on jäänyt taa ja monta vielä on seilattavaa
Joskus tyyntä ja joskus niin myrkyisää on täytynyt ylittää

Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään
Ja sen virran tummassa vedessä koko menneen elämän nään
Sitä itse ei joudu ees soutamaan
Vastarannalta tullaan noutamaan
Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään

Ei päivää ennalta tietää saa
Ei edes taivalta kuljettavaa
Mutta kerran sen rannalle päättyy tie ja ylitse matka vie

Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään
Ja sen virran tummassa vedessä, koko menneen elämän nään
Sitä itse ei joudu ees soutamaan
Vasta rannalta tullaan noutamaan
Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään

Sen rantaa lapsesta kuljetaan
Se kuohuu vaikka ei huomatakkaan
Kaikki murheet ja riemut sen pintaan jää ja mennyttä elämää."
(Irwin Goodman - Tumma virta)

Järjestystä valvoen

Syksy ei millään malta väistyä lähestyvän talven alta pois, sen verran kovasti se pistää valkoiselle lumipeitteelle vastaan että sulattaa sen viimeistään päivän tullen tieltään pois. Mutta onpahan ollut hienoa fiilistellä kirpakoita pakkasaamuja aikaisin aamulla, kun tähänastisen viikon olen kulkenut kiltisti koulunpenkillä opiskelemassa järjestyksenvalvojan opintoja. Jv-kurssi siis kuuluu tärkeänä osana koko tämän turvallisuusalan tutkintoon, ja siellä sitä 4 täyttä koulupäivää minä ja 13 muuta innokasta järkkärintehtävistä kiinnostunutta mutta vielä virallista hyväksyntää tehtävien tekemisille vailla olevaa kokelasta iskostimme päähän alan periaatteita, oikeuksia ja velvollisuuksia ja muita lainopillisuuksia ja tottakai myös harjoittelimme tehtävissä tarpeellisia käytännön toimia.

Tänään oli sitten hikinen paikka kun eteen lyötiin kirjalliset kokeet minkä myötä määräytyisi, tuleeko sitä jv-korttia vaiko eikö, ja suureksi huojennukseksi läpihän se meni! Vaikea mieltää itseä vielä järjestyksenvalvojaksi, mutta vielä vaikeampaa se on varmasti joulukuussa kun saa loputkin lakisääteiset voimankäyttöoikeudet ja vartijan tittelin toivon mukaan haltuun.

Moni on hieman ihmetellyt alavalintaa, mutta itselle siinä ei ole alunperinkään ollut mitään kummaksuttavaa. Eihän tässä muutenkaan mikään ole kiveen kirjoitettua - jos ala ei jostain syystä rupeakaan oikealta tuntumaan, aina on vara vaihtaa ja itseltäkin kun löytyy melko paljon muidenkin alojen koulutusta niin ammatinvaihtokaan ei olisi ongelma. Mutta tähän asti on tuntunut oikein hyvältä, ja miksi sitä hyvää mihinkään vaihtamaan?

Toki alalla on paljon riskejä ja suuria vastuita ja velvollisuuksia - ei ole maailman yksinkertaisinta toimia tehtävissä, joissa asiakkaista suurin osa on enemmän tai vähemmän kriminaaleja tai laitapuolen kulkijoita ja jossa joutuu puuttumaan perustuslaissa määriteltyihin ihmisen perusoikeuksiin. Mukana tulee valtava vastuu, jota meille muiden ammattiin liittyvien riskien lisäksi koulutuksessa on taottu umpiluupäihin oikein urakalla. Joten ruusunpunaisin kuvitelmin tuskin kukaan alalle lähtee.

Itse kun vielä olen ollut lapsesta saakka enemmän ritsalla-ampuja- kuin nukeillaleikkijätyyppiä, ei miehiselle ja fyysiselle alalle suuntautuminen ollut mitenkään puntaroitava tai itsetutkiskelua vaativa paikka. Se vain tuntui luontevalle jatkolle, kun halusin siistille sisätyölle, luovalle mutta varsin epäsosiaaliselle yrittäjänä puurtamiselle totaalisen vastapainon - jotain rutiininomaista "kahdeksasta neljään" -työtä (sellaista jossa voi nakata aivot ja työasiat vuoron päätteeksi narikkaan kun kotiovi aukeaa, toisin kuin yrittäjän työssä joka seuraa aina ja kaikkialle), jossa pääsee näkemään ihmisiä ja erilaisia tilanteita, pitämään fyysistä kuntoa yllä ja jossa maisematkin tarvittaessa vaihtelee riittävästi. Ja tämä ala toteuttaa tuon toivomuslistan kaikki kohdat.



Mistä sitä tietää, teenkö tätä hommaa päivääkään, vuoden taikka kymmenen vaiko sittenkin muodostan siitä läpi elämän kestävän uran itselleni. Juuri se tässä elämässä onkin niin kivaa, että huomisesta ei oikeasti koskaan tiedä. Uuteen aamuun sisältyy aina tukku yllätyksiä ja sattumia. Mutta yksi asia on varma - aina tulen tekemään ensisijaisesti juuri niin kuin sydän sanoo.



Päivän biisilista: Viikate - Kuu kaakon yllä / Anastacia - Left Outside Alone / Britney Spears - 3 / Iron Maiden - The Trooper / Chorale - Univiidakko / Kesha - Tiktok / Amorphis - Silver Bride / Rammstein - Führe Mich

Elämän pohdintaa

Luontoäidin arpapelin johdosta maa on edelleen täällä Kainuussa ajoittaisista lumihavainnoista huolimatta mustana, mutta mieli onneksi ei. 


Aikaisemmin otin kamalasti stressiä miettiessäni sitä, mikä minusta tulee isona. Kuvittelin, että se pitää tietää jo heti peruskoulun päätökseen mennessä ja vuosi vuodelta sen jälkeen ahdistuin vain entistä enemmän, kun huomasin etten oikeasti tiennyt siihen vastausta. 


Enkä tiedä edelleenkään.


Vaikka käyn tällä hetkellä mieleistä koulutusta ja aikaisempia koulutuksia ja kokemuksia monilta eri aloilta on jo kertynyt, en silti osaa sanoa mikä minusta tulee - itse asiassa enemmän tuntuu siltä, että minua ei ole tarkoitettukaan millekään yhdelle tietylle alalle. Enemmän haluan ajatella niin, että koko elämä on oppimista ja täytyy tehdä aina sitä, mikä kulloinkin hyvälle tuntuu.
Toiset tietää jo leikki-iässä lähtevänsä opiskelemaan lääkäriksi ja pysyvät valitsemallaan uralla koko elämänsä eläkeikään saakka, toiset seikkailevat elämänsä läpi virtausten mukana kulkien ja hetkessä eläen, ja minä taidan hyvin vahvasti kuulua tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.


Mitään suuria ja ehdottomia tavoitteita tältä elämältä minulla ei koskaan ole ollut, mitä nyt löytää sen pienetkin ilot ja osata myös nauttia niistä. Toki varmaan jokainen alitajuisesti haaveilee omakotitalosta, vakaasta toimeentulosta ja perheestä
Joku voi haaveilla olevansa jonain päivänä Suomen presidentti, toinen pitää sitä vain välietappina matkalla maailman diktaattorin virkaan, toiselle riittää ruokaa ja katto pään päällä, kun jollekin voi olla oleellista päästä joskus Rammsteinin biisin aiheeksi. Jälkimmäinen tosin on vähän kyseenalainen tähtäin ottaen huomioon tähänastisten luristusten aiheet ja että kyseenalaisen kunnian ovat aiemmin saaneet mm. kannibalismista kärynnyt Armin Meiwes sekä itävaltalainen insestipappa Josef Fritzl. Tässä mahdollisuuksien maailmassa on kuitenkin jokaisella varsin vapaat kädet tavoitella melkein kuu ja tähdet taivaalta jos sille tuntuu, ja hyvä niin.


Nykynuorisolla sen sijaan tuntuu olevan materialistisia tavoitteita vaikka muille jakaa. Pula-ajoista tietämättömät tuoreemman sukupolven kansalaiset ovat oppineet elämään jos jonkinlaisen käsinkosketeltavan viihdykkeen keskellä ja haluamaan vain jatkuvasti uutta - mikäs siinä halutessa tietenkään, mutta silloin kun siihen ei ole enää mitään kontrollia ja talous huutaa persnettoa tavara- ja laskuvuoren kasvaessa, ollaankin vaikeammassa tilanteessa.
Vanhemmat sukupolvet vielä osasivat säästämisen jalon taidon ihan luonnostaan ja aina oli rahaa jemmassa pahan päivän varalle. Nykyään työt on tiukemmassa, ja se raha mikä saadaan, kulutetaan materiaan, jonka oletetaan parantavan elämänlaatua meille syötettyjen mielikuvien takia. Puhun tässä myös osaltaan kokemuksesta, sillä on ollut itsestäkin kivaa hankkia kaiken maailman elektroniikkaa, vaatetta, laukkua, sistuselementtejä ja ties mitä kaikkea, mutta harva niistä on onnea kuitenkaan elämään tuonut mukanaan. Silloin kun nuorena aloitin kokeilemaan omia siipiä maailmalla ja rakensin ensimmäistä omaa kotia pois vanhempien katon alta, aloitin kaiken melkolailla tyhjästä, niinkuin varmasti moni muukin. Seurasin samalla vierestä muiden ikäisteni samassa tilanteessa olevien toimintaa, ja tein yllättäviä havaintoja. Useimpien piti saada kaikki mahdollinen telkkareista, dvd-soittimista ja stereoista huonekaluihin heti - tavaroita, joita edes heidän eikä monen muunkaan vanhemmillakaan asunnoissaan ollut, ja jotka silti elivät varsin onnellista elämää. Sitten elettiin suu säkkiä myöten penniä venyttäen, ilman töitä ja rahoja, joilla kattaa kaikki ne kulut jotka oli hankittu mitä ilmeisemmin vain pönkittämään omaa statusta muiden vertaisten silmissä. Sillä niin surkuhupaiselta kuin se kuulostaakin - nykypäivän nuori aikuinen, jolla ei ole asunnossaan taulu-tv:tä ja viimeisintä pelikonsolimallia muine hienouksineen, on auttamatta kehityksen jäljessä. 

Kuten aiemmin sivulauseessa mainitsinkin, osaltaan olen syyllinen tähän toimintaan itsekin, mutta loppujen lopuksi olen koko ikäni osannut tulla vähällä toimeen, ja osaan tarvittaessa tulla jatkossakin. Muistan elävästi useamman vuoden takaa kun muutin miehen kanssa samaan asuntoon edellisestä liitosta jättäen sinne myös suurimman osan siihenastisista materialistisista hankinnoista, toisinsanoen lähinnä vain oma itseni ja vaatteet ja muut välttämättömät mukana. Vaikka nukuttiinkin miehen kanssa 80 cm leveässä sängyssä melkein vuoden ajan, parikymmentätuumasta, pientä kuvaputkitelkkaria katsellen ja ilman ihmeempiä hienouksia, oli se elämäni parhaimpiin lukeutuvia aikoja. 
Sittemmin on kertynyt jos jonkinlaista tavaraa tietokoneesta stereoihin ja full-HD -televisiosta leveämpään sänkyyn, mutta elämä ei niiden myötä sen onnellisemmaksi ole muuttunut, päinvastoin, vasta pikkuhiljaa alkaa näkyä tunnelin päässä valoa vaikeiden koettelemusten jälkeen. 
Itse asiassa, juuri itselle tärkeän ihmisen kanssa eläminen ja asioiden yhdessä saavuttaminen tekee niistä sen arvoisia, ei mitkään tavarat itsessään. Myös viimeisen reilun vuoden aikana koetut kokemukset ovat opettaneet arvostamaan elämän perusasioita, ja opettaneet minua tuntemaan itseni paremmin - ja näyttäneet, mihin minä myös täysin omillani voin halutessani pystyä. 


Tekee tämän kulutushysteerisen yhteiskunnan kansalaisena aina hyvää palata maan pinnalle ja mennä reilun kymmenen kilometrin päähän vanhempien luo, 1800-luvulla rakennetun hirsitalon tervehtiessä Paltaniemen kulttuurihistoriallisesti arvokkailla perinnemailla. Pihapiiriin, jonka elämää vanhempien lisäksi värittävät kaksi kissaa ja pihan kesy oravakatras, jonka maalla seisoo vanha mutta kunnostettu ja erittäin toimiva vanhanajan savusauna ja jonka naapurissa pyörii äidin siskon perheen maatila lehmineen kaikkineen. Jonka kupeessa avautuu Kainuun meri, Oulujärvi korkeine hiekkatörmineen. Siellä ei tarvitse hätäillä maailman kiirettä ja hälinää, siellä kännykkäkin on vielä uusi juttu ja ainoa viihde-elektroniikkaan luettava laite on kuvaputki-tv ja siihen liitetty digiboksi. 


Siellä ihminen tuntee elävänsä.


Oma elämä kulkee tasaisesti raiteillaan, ei aina ehkä nopeasti ja tyylillä kuin Pendolino, vaan rauhallisen seesteisesti vanhan kunnon höyryjunan malliin. On allekirjoittanutta (anteeksi tämän sanan toistuva raiskaus, en vain keksi mitään sopivaa tilallekaan) kuluvina päivinä kyllä koetettu niin käännyttää mormoniksi (tuloksetta), pommittaa puhelinmyyjien toimesta (vielä enemän tuloksetta) kuin seisotettu Kajaanin jonoissa niin kaupoissa, virastoissa kuin liikenteessäkin välillä hermoromahduksen partaalle asti. Toisaalta, mitä siitä stressiä ottamaan, vaikka tilastojen mukaan keskivertoihminen kuluttaa hurjia aikoja elämästään jonottamiseen - ilman sitä välttämätöntä pakkoa olisi minultakin jäänyt monta hyvää tarinaa kuulematta ja kokemusta elämättä. Jonoissa ei ihmisillä ole parempaakaan tekemistä, joten siinä helposti näkee ja kuulee jos jonkinlaista.

Kuvissa syksyinen Kajaani.

Kirjoituksen ensimmäiseen lauseeseen viitaten, maa on edelleenkin mustana ajoittaisia lumipeitteen häivähdyksiä lukuunottamatta. Se ei kuitenkaan ole mieltä masentanut, niin vain Kovalaisen tarmolla kävin tänäänkin 10 km lenkin Kajaanin kupeella sijaitsevan Pöllyvaaran, Vimpelinvaaran ohella toisen loistavan ulkoilualueen rinteillä ja poluilla. Oli juuri sopivan kirpakka keli ja maa pururataa myötäillen vielä valkoisena. Kävin samalla myös virkistämässä muistoja kävelemällä mutkan reittiä sivuavalla luontopolulla ja sen varressa sijaitsevalla laavulla, jossa tuli joskus nuotiolla käytyä Seppälässä opiskellessa, muiden kumotessa lämmikettä pimeässä syysillassa ja minun ollessa menossa mukana vesiselvänä mutta hyvillä mielin.


Lisäksi kun sain vielä postissa oppilaitoksen virallisen hyväksynnän vartijakurssin läpäisemisestä ja poliisin sitä mukaa myöntämästä luvasta vartijana työskentelemiselle, unohtamatta kaikkea muuta kivaa mitä posti toi tullessaan - lisäten mukaan vielä muutamat onnistuneet vaateostokset, mm. aivan ihana Hello Kitty -aamutakki, farkut, villapaitoja ja urheiluvaatteita (vaikka materiahan ei yksin onnea tuo, vai miten se oli?!), on asiat varsin mallillaan. Pisteenä ii:n päälle kun mainitsee kaikki ne upeat ihmiset, joiden kanssa olen etuoikeutettu olemaan tekemisissä ja jakamaan tämän välillä hullun mutta silti niin hauskan maailman elämän, en paljoa enempää voisi pyytääkään.

Ein Weg, Ein Ziel, Ein Motiv - Rammstein!

Manche führen, manche folgen

Nun, das Warten hat ein Ende

Leiht euer Ohr einer Legende!



Yksi tie, yksi päämäärä, yksi syy - perjantai 16. lokakuuta eli tästä hetkestä katsottuna huominen on monen konemetallistikannattajan riemujuhlan alkua, kun kauan (tarkemmin sanottuna viitisen täyttä vuotta) odotettu Rammsteinin uusi levy näkee päivänvalon. Muutama biisi on ollut kuunneltavissa jo hyvän aikaa ja kaikista biiseistä on virallisestikin ollut jo ennakkoon julki puolen minuutin pätkät.



Itse yllätyin uudesta materiaalista melkoisesti. Se ei ole sitä samaa Ich Will -Rammsteinia tarttuvine riimeineen ja riffeineen mihin on totuttu, se ei ole yhtä helposti mukanalaulettavaa ja melodista - mutta mitä se sitten on? Se on raskaampaa, kitarapainotteisempaa Rammsteinia, jossa konemusiikin elementit jäävät entistä pienempään sivurooliin.



Tiedossa oli jo pari vuotta taaksepäin, että uudesta levystä tulee tähänastisista kaikkein raskain, ja sitä se myös on. Vaati tovin aikaa sulattelua ja monta kertaa uudelleenkuuntelua päästä yhtään sisälle uuden tyylilajin saloihin, eikä matka suinkaan ole vielä pitkällä. Lindemannin mielenliikkeet avautuvat täysin tuskin koskaan, mutta otetaan irti se, mitä otettavissa on.
Levyltä paljastui pari aivan loistavaa tekelettä, johon itse ihastuin jo ensikuulemalta. Yksi on levyn kakkosraita Ich Du Tir Weh (Satutan sinua), toinen heti perässä seuraava kolmosraita Waidmanns Heil (Metsämiehen terveydys). Myös toiseksi viimeinen kappale, Mehr (Enemmän) on aivan mieletön tuotos.
Ensimmäisen singlen virkaa toimittanut Pussy on sen sijaan (loistava sekin) täysin erilainen levyn muiden biisien kanssa. Se on melodisempi ja kevyempi, enemmän sitä aikaisempaa Rammsteinia mihin on totuttu. Muut levyn 10 kappaletta pistävät tyylin kertaheitolla uusiksi. Osa kappaleista vaatii vielä useampia kuuntelukertoja ja aikaa avautuakseen, mutta täytyy sanoa, että itse pidän sekä tästä uudesta että vanhemmasta Rammsteinista. Alkuun näin iso muutos vaati sulattelua, mutta toisaalta on hyvä, että näinkin pitkään kasassa pysynyt yhtye kykenee vanhoilla päivilläänkin uudistumaan. Du Hastia ja muita tarttuvia riimejä on jo kuultu, nyt tehdään tilaa muodonmuutoksen läpikäyneelle saksanmaan suunnannäyttäjälle. See you in Helsinki!



Sitten päivän muihin uutisaiheisiin.



Huomattavan iso osa ajasta taiteelliselle ihmiselle tyypillisenä ajattelevana ihmisenä tuntuu menevän epäoleellisten asioiden pohdintaan. Josta herää taas kysymys, mikä loppujen lopuksi onkaan tässä elämässä oleellista ja mikä ei. Selkeytettynä - mietin aivan liikaa kaikkea syvällistä. En osaa keskittyä arkipäiväisten pulmien ratkomiseen riittävästi - kuten siihen, mitä ostaisi tänään kaupasta tai mitkä vaatteet kaiken sen vaatepaljouden keskeltä pistäisin juuri tänään päälle. Vastaavasti pohdin paljon suurempia kuvioita pienen pääni sisällä, esimerkkinä sitä, onko meille jokaiselle täällä elämässä jokin tarkoitus ja mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Eli ei kovin kevyitä aiheita.

Saatan ulkopuolisen, ja varmasti lähemminkin tuntevan silmiin vaikuttaa tyystin toisenlaiselta, sillä en kovin usein pohdi tällaisia ääneen. Olen myös oudolla tavalla äärimmäisen herkkä, mutta kuten kaikessa muussakin, siinäkin on kaksi puolta. Selkeytetään taas - voin olla jotakuta ihmistä kohtaan hyvin kylmäkiskoinen ja törkeä enkä välttämättä pode esimerkiksi välirikoista mitään huonoa fiilistä (ellei kyseessä ole hyvin läheinen ihminen ja syy löydy itsestä), mutta saatan kuivaharjoitella ranteiden aukomista miettiessäni jonkun auton alle jääneen kissan kohtaloa. En oikein tiedä itsekään, millä logiikalla oma pääkoppa oikein toimii. Välillä ahdistun miettiessäni tämän elämän rajallisuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta niin paljon, että melkein toivon etten olisi syntynytkään, kun toisaalta olen taas äärimmäisen positiivinen ja energinen duracell-pupu.

Viimeksi eilen meinasin vaipua taas johonkin syvälle murheiden suohon ollessani pimeällä ulkona ja miettiessäni, mitenkähän monta viatonta siiliä etsii syötävää ja pääsyä talvihorrokseen ja montako kesän jäljiltä dumpattua kissaa harhailee yksin kylmässä palellen ja kuolee jonnekin kuusen alle viluun ja nälkään. Kirosin maailman pahuuden ja julmuuden alimpaan maanrakoon ja tunsin suurta voimattomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta päästessäni itse takaisin sisälle lämpimään. Vein heti takapihalle isoon astiaan kissan kuivaruokaa, jos vaikka joku nälkäinen kissa tai siili sattuisi olemaan yössä nälissään. Oikeasti, saatan surkutella ja nyyhkyttää moista epäkohtaa ties kuinka kauan ja mietin miten onnellisen elämän se-ja-se auton alle jäänyt kissanpentu olisikaan vielä saanut elää. Isäkin lienee huomannut jo vuosia sitten minussa tämän poikkeuksellisen herkän puolen, koska muistan hyvin kerran pienenä lapsena katselleeni maantien varrella pomppivaa sammakkoa, jonka yli ohiajanut rekka ajoi niin, että jäljelle jäi vain märkä läntti. Tätä menin sitten isälle surkuttelemaan, joka tokaisi vain että "ihan turha miettiä millaisen elämän sekin sammakko olisi elänyt, siinä tulisi vain hulluksi". Myös monet muut asiat ja sanomiset otin pienestä alkaen hyvin tosissaan ja olin oikea mykkäkoulunpitomestari.

Tuntuu vähintäänkin kieroutuneelta, että samaan aikaan kun otan näistä elämän epäkohdista henkilökohtaista stressiä, voin nauraa paskaisesti ja haistatella hävyttömyyksiä ihmisille, joista en syystä tai toisesta pidä. Tai että en tunne tunnontuskia katsellessani uutisia Afrikan nälänhädästä. Kuulostaa näin mustalla valkoiselle kirjoitettuna melko kahtiajakautuneen persoonallisuuden luonnekuvaukselta. Lievennetään tuota äskeistä kuvausta haistatteluista hieman väärinkäsitysten ehkäisemiseksi - en harrasta paskanjauhantaa ja muuta kusipäisyyttä selkien takana enkä puukottele ketään selkään, vaan vannon suoraanpuhumisen ja teeskentelemättömyyden nimeen. Myöskään pitkävihaisuus ei kuulu tapoihin silloin, jos asioista sopiminen ei ole pelkästään yksipuolista. Toisekseen täsmennän Afrikan nälkäänäkevien kurjuuden sivuuttamista olankohautuksella - vaikka surullista onkin, niin mielestäni se on ihmisten omaa syytä - ei ehkä niiden jotka tosiasiassa sitä nälkää potevat, mutta ihmisten joka tapauksessa. Enempää en ala perustelemaan ettei taas joku kosmopoliitti kynäniska kisko rasistikortta turhaan hihastaan.



Se siitä.



Allekirjoittaneen syksy jatkuu edelleen talven ja lumen odotuksella, koulunkäynnillä (etäopiskelua ja viimeisellä viikolla tässä kuussa järjestyksenvalvojan kurssilla), omasta ajasta nauttimisella (vaikka seurasta silloin tällöin pidänkin, niin on ollut mahtavaa viettää aikaa myös vain ja ainoastaan oman itsensä kanssa), kodittomien kissojen suremisella, siilien pelastusoperaatiolla, liikunnalla (salikauden aloitusta odotellen lenkkeilyn ja oma-aloitteisen lihastreenauksen merkeissä) ja kaikilla kivoilla, pienillä asioilla jotka tekevät tästä elämästä vähän siedettävämpää - kuten leipominen, ruuanlaitto, elokuvat (katselu ja keräily), kynttilöiden polttelu ja lehtien lukeminen pimeinä syysiltoina, taiteellinen itsensä ilmaisu piirtämällä ja kirjoittamalla, kavereiden näkeminen (niin monelle olen lähiaikoina lupaillut tulla kyläilemään, että aika laittaa toteutukseen saakka..älkää siis hermoilko), asunnon sisustus, vaatekaappien inventointi (löysin taas muutamia kivoja juttuja mitkä oli kaapinperälle unohtunut ja iso osa lähtee varmaan lahjoituksena lähipiirille) ja uusien hankinta (tämä tosin rajallisissa määrin), Paavo -kissan kanssa puuhailu, valokuvaaminen ja elämän eläminen hetkessä. Vaikka jälkimmäisin kliseeltä kuulostaakin, niin oikeasti sitä on tajunnut miten rajallinen ja ohikiitävä ihmisen elämä tällä pallolla on, ja miten paljon itsellä on, joten jokaikisestä pienestä asiasta on osattava ottaa jokaikinen ilon pisara irti.



Ja niin minä ajattelin tehdäkin.



Tästä eteenpäin on olemassa vain juuri tämä hetki.



Päivän (ja aika monen tulevankin päivän) biisi (yllättäen) : Rammstein - Waidmanns Heil

Päivän mietelause: Kuusen latvaan voi päästä kahdella tavalla; kiipeämällä sinne - tai istumalla kävyn päälle.

Labels Or Love

Jos ajankulun voisi hetkeksi pysäyttää, tekisin sen mielellään näihin aikoihin vuodesta. Ja ihan puhtaasti siitä syystä, että kun astuu ulko-ovesta pihalle varsinkin aamun tunteina, visuaalinen elämys on upea. No, ehkä pitää kävellä muutama sata metriä ennen huikeimpia näkymiä,mutta kun osaa nähdä ympäristössään oikeat asiat ja suodattaa pois muut, saa ihan tavallisesta kaupunkimiljööstäkin irti jo paljon. 

Kun vetää rappusilla keuhkot täyteen kirpeänraikasta syysilmaa ja katselee syksyn sävykartan mukaisesti sonnustautuneiden lehtien kieputusta ja tanssia tuulen mukana, kävellen keltaisten puiden reunustamia lenkkipolkuja ja samoilee läpi syksyn tuoksua tulvivien metsien ja vaarojen, voi hyvällä omallatunnolla sanoa olevansa onnellinen. On suuri rikkaus tässä elämässä osata löytää onni ihan pienistä, arkipäiväisistäkin asioista - siitä, että aamulenkillään näkee oravanpoikasten leikkivän vailla huolia huomisesta, tai siitä, että luonnon omaa taidenäyttelyä ihastellessaan tajuaa tämän elämän olevan ohikiitävää ja että siksi osaa ottaa jokaikisestä eletystä hetkestä ilon irti.

Kun pysähtyy kunnolla miettimään, sitä tajuaa miten etuoikeutettu loppujenlopuksi onkaan saadessaan elää elämää tällaisessa tilanteessa. Koskaan ei tiedä, milloin menettää jotain itselle tärkeää, joten täytyy osata iloita kaikesta siitä juuri tässä hetkessä. Minulla voi olla kaapit täynnä merkkivaatteita ja laukkuja, hiukset kampaajalla laitetut, kuntosalikortti hankinnassa, maallista omaisuutta jonkin verran - ja niin kivaa kuin se kaikki onkin, niin se ei ole vielä ole mitään sen tiedon rinnalla, että minulla on terveys kunnossa, katto pään päällä, läheisiä ihmisiä ympärillä ja yleensä itsestäänselvyydeksi mielletyt asiat kuten puhtaus, ruoka, itsemääräämisoikeus ja mahdollisuus saavuttaa halutessaan elämältä paljon - kuinka monella ihmisellä tässä maailmassa on kaikki nämä?

Joskus sitä valittaa millon mistäkin asiasta - avaimet on hukassa, sänky petaamatta vaikka päivä on pitkällä, vähän flunssaakin pukkaa, lempisarja jäi kesätauolle, kaupasta ei löytynyt sitä mitä piti, puolitoista kiloa näyttää vaaka liikaa, naapuri ottaa hermoille, milloin mitäkin - vaikka järkyttävän suuri määrä ihmisiä tällä maapallolla elää täysin ihmisarvon vastaista elämää.

Eläkäämme siis hetkessä ja pää pystyssä, vaikka elämä kovin joskus hyvinvointivaltiossakin asuvaa kansaa koettelee.

Muita kuulumisia tiivistettynä: tuli tuossa sairastettua pienimuotoinen flunssa, onneksi kuumetta ei ollut kuin yhtenä päivänä vähäsen, muuten pärjäsi hyvin kun pisti Burana-C:tä ja kotitekoista marjamehua lämmitettynä ääntä kohti. Lenkkeilystä täytyi pitää luova tauko, mutta nyt se on taas muutaman viime päivän aikana päässyt täydellä teholla jatkumaan. Pysyypähän ainakin kankut kiinteänä kun hiki hatussa kiipeilee Vimpelinvaaran jyrkkiä mäkiä ylös!

Stepperikin osoittautui taas hyödylliseksi kapineeksi kun radiota kuunnellen ja ruokaa samalla laitellen sillä treenailin tuossa päivällä. Myös lihaskuntotreenit jatkuvat taas sairastelutauon jälkeen, tavoitteena olisi että vielä joku päivä sitä kykenisi vetämään rutiinilla kunnon sarjan miesten punnerruksia.

Laittelinpa ruuaksi tänään perinteistä karjalanpaistia. Luettuani reseptejä netistä ja ihmeteltyäni niiden mauttomuutta päätin toteuttaa tämän perinteikkään ruokalajin äidiltä opittuun tyyliin ja lopputulos oli mitä parhain vaikka itse sanonkin. Jos joku mielii tätä ruokaa joskus kokkailla, kannattaa testata seuraavaa reseptiä:

700 g karjalanpaistilihaa

1 iso sipuli

muutama porkkana

voita

suolaa

maustepippuria (jauhettua sekä kokonaisia)

lihaliemikuutio

• anna lihojen olla puolisen tuntia huoneenlämmössä ja paista ne sitten kuumalla pannulla voissa kauttaaltaan ruskeiksi
• mausta suolalla ja parilla ripauksella jauhettua maustepippuria
• pilko porkkanat ja sipuli, laita ne lihojen kanssa voilla voideltuun uunivuokaan
• lisää joukkoon noin 10 kpl kokonaisia maustepippureita sekä murenna lihaliemikuutio sekaan
• laita paistinpannuun vettä ja kaada huuhdeliemi vuokaan. Lientä saa olla sen verran, että lihat peittyvät kokonaan.
• kypsennä 175-200 c uunissa noin 2 tuntia

Siinäpä halukkaille värkkäiltävää. Aivan loistava kiireettömän päivän ruokavaihtoehto.

Itsellä tulee satunnaisesti seurailtua netissä kotikokkailijoiden ylläpitämiä ruokablogeja, joita tosiaan löytyy ihan joka lähtöön. Siellä voivat oman elämänsä huippukokit toteuttaa luovaa hulluuttaan ja ruuanlaittotaitojaan muiden kohtalotovereidensa keskuudessa. Jotkut blogit ovat oikeasti hyviä ja niistä on itsekin saanut ruuanlaittoon ja leivontaan vaikka minkälaisia ideoita. Vastikään sovelsin yhden ohjeen pohjalta oman version ja sain aikaiseksi murotaikinapohjaisen omena-toffeepiirakan. Sivuilta voi löytää mitä mielikuvituksellisimpia ja upeampia kakkuja, leivonnaisia ja ruokaohjeita perinteisistä kotiruuista suomalaisille vieraisiin, eksoottisempiin ruokiin.

Toiset blogit taas ovat lähinnä päiväkirjoja, joissa kirjoittelijat kertovat ja valokuvaavat muun jutun ohessa jokapäiväisiä kokkailujaan - muistan joskus siskon kanssa nauraneeni huvittuneena eräälle ruokablogille, joissa kirjoittaja oli kännykkäkamerakuvanlaadulla ottanut kuvan appelisiinimehulasista ja ruisleipäpalasta, jonka päällä oli lauantaimakkarasiivu. Ylpeänä vielä selosti mistä tämä "resepti" koostui. No, ehkä se ei ollut maailman mielikuvituksellisin tuotos eikä mikään kulinarismin kulmakivi, mutta kirjoittajalle se lienee tuonut hyvän mielen ja sehän riittäneekin.

Siskon kanssa samaan hengenvetoon keksimme myös vastineen näille iänikuisille ruokablogeille - nimittäin juomablogin. Joku (en minä) voisi testata erilaisia juomia (suomalaiseen tapaan alkoholipitoisia), kertoa niiden hinta-laatusuhteen ja kaiken muun oleellisen, joka kyseisen juoman alaskiskomisesta on aiheutunut. Ei kuitenkaan tarvinnut (yllätys, yllätys) miettiä kovin kauaa, kun suosiolla hautasimme koko alunperin leikillään keksityn idean.

Ainakaan pienellä paikkakunnalla omalla naamalla ja nimellään kannattaa idean täytäntöönpanoa tuskin lähteä kokeilemaan, ellei sitten ole enää mainetta mitä menettää :D

Lopuksi maininnan ansaitsee vielä viikonloppuna käydyt Papas -salibandyedustusjoukkueen pelit Kajaanihallilla, joita molempia tuli käväistyä katsomassa ja joista molemmista kajaanilaisjoukkue otti pisteet kotiin. Porukkaa oli kivasti paikalla katsomassa ja kannustamassa, jokseenkin jokunen enempi kuin mitä 4. divarin peleissä missä aiemmin on tullut käytyä. Kiva huomata että kajaanilaiset haluavat paikallista urheilua tulla paikan päälle katsomaan, ja kannustivatpa vielä siihen malliin että oksat pois, vaikka joukkue ajoittain olikin reippaasti tappion puolelle menossa.

Siinäpä kuulumisia ja ajatelmia tältä erää, olkaahan ihmisiksi ja nauttikaa elämästä :-)

Viikonkäynnistysbiisi: Don Omar -Virtual Diva

Päivän biisi: Radio Rockin soittolista

Vääntäen ja kääntäen

Ennenkuin tämänkertainen pohdiskeltava aihe pääsee alkuunsa, on pakko mainostaa tätä saksalaisbändiä, josta kellään minua tuntevilla henkilöillä tuskin on mitään epäselvyyttä: kyseessähän on Rammstein, tuo konemetallin Mercedes-Benz!


(ja tätä kuvausta en omi omiin nimiini, vaan kyseessä on lainaus suoraan Radio Rockilta).




Allekirjoittanut sai myös kovan taistelun ja helvetinmoisen tuurin jälkeen haltuunsa 2 kpl erittäin kysyttyjä Rammsteinin lippuja helmikuun Suomen -keikalle ja vieläpä kenttälippuja, joiden huhuttiin loppuneen monista paikoin ennenkuin kello löi kunnolla edes yhdeksää!
Ilta-Sanomien uutisoinnin mukaan kaikki liput olisivat loppuneet kuudessa minuutissa (!!) ja jo ennen yhdeksää puhelinlinjat tukkeutuivat tyystin ja serverit kaatuivat kertaheitolla kun lauma faneja ja lipputrokareita hyökkäsi apajille. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja tasan 5 kk päästä nähtäneen Hartwall Areenalla sen kokoluokan spektaakkeli että oksat pois! Harmi vain, kun tuttuun tapaan tälläkin keikalla kaikenlainen kuvaaminen on kielletty, mutta saapahan ainakin muistoja omaan päähän jos ei sitten muuten.
Tämänkertaisen hehkutuksen syynä tuon keikan ja saatujen lippujen lisäksi on erityisesti uusi single Pussy ja sen ohessa julkaistu tulevan albumin (Liebe Ist Für Alle Da eli LIFAD, ellei jollekulle ole vielä käynyt selväksi :D) intro nimeltään Rammlied, eli Ramm-laulu. Pussyä tuskin tarvitsee suomen kielelle kääntää?

Vaikka Lindemannin sanoitukset jäävät usein kuuntelijoille enemmän tai vähemmän mysteeriksi sisältönsä puolesta, tämä uusin biisi tuskin sisältää mitään elämää syvempiä tarkoituksia vaan oletettavimmin kertoo ihan siitä itsestään. 
Vai mitä voi päätellä sanoituksista:


Too big, too small,
Size does matter after all.
Zu groß, zu klein,
Er könnte etwas größer sein.

Mercedes-Benz und Autobahn,
Alleine in das Ausland fahren,
Reise, Reise, Fahrvergnügen
Ich will nur Spaß, mich nicht verlieben

Just a little bit...
Just a little bitch!
You've got a pussy,
I have a dick,
So what's the problem?
Let's do it quick.
So take me now before it's too late
Life's too short, so I can't wait.
Take me now, oh don't you see,
I can't get laid in Germany.

Too short, too tall,
Doesn't matter, one size fits all.
Zu groß, zu klein,
Der Schlagbaum sollte oben sein.

Schönes Fräulein, Lust auf mehr?
Blitzkrieg mit dem Fleischgewehr!
Schnaps im Kopf, du holde Braut,
steck Bratwurst in dein Sauerkraut!

Just a little bit...
Be my little bitch!


Kuten huomata voi, kyseessä on vuoden 2004 Amerika -hitin tapaan osittain englanniksi ja osittain saksaksi laulettu kappale. Itse biisi on musiikillisesti mielestäni loistava tuttuun Rammstein -tapaan, sisältäen industrial metal -musiikille ominaiseen tyyliin vahvat kosketinsoitinosuudet. Itse asiassa paikoin tausta tuo mieleeni jonkin sortin teknokappaleen. Biisi on uhmakas, energinen ja röyhkeä, eli täyttä rautaa!

Musiikkivideo veti sanattomaksi jopa minut, ja minä kuitenkin olen tottunut odottamaan tältä kokoonpanolta melkein mitä tahansa. Suoranaista pornoa sisältävä videopätkä ei ole missään nimessä soveliasta tavaraa esitettäväksi MTV:llä siihen aikaan kun lapset valvovat, mutta useampaan kertaan katsottuna alkujärkytys lieventyy ja biisi alkaa kuulostamisen lisäksi myös näyttää hyvälle. Lisäksi myös Radio Rockin Rautaa vai roskaa -äänestyksessä kuulijoista liki 90 % vakuuttaa sen olevan täyttä rautaa! Kaikkia ei kuitenkaan voi koskaan miellyttää, ja Rammstein jos joku on juuri niitä bändejä jotka jakaavat kansan mielipiteineen kahtia - se on kuin sinihomejuusto; toiset rakastaa hulluuteen asti ja toiset eivät voi sietää lainkaan.Itse olen aina ollut taipuvainen olemaan joko tai -persoona, sen sijaan että olisin jotain siltä väliltä, joten siksi tämä Rammsteinin shokeeraaminen ja mielipiteiden jakaminen tasan kahteen eri kastiin sopii minulle paremmin kuin nyrkki useimpien silmään.

Laulut pedofiliasta, insestistä, nekrofiliasta, elävältä hautaamisesta ja ties mistä muusta sairaasta eivät enää yllätä, mutta tällä kertaa Rammstein teki sen taas - veti melko monelta aamukahvit väärään kurkkuun ja kukkahattutädeiltä lienee palanut viimeinenkin käpy heidän edesottamuksiensa vuoksi. Mutta moni ymmärtää väärin bändin sanoituksien merkityksen - vaikka laulut kertovatkin usein varsin kyseenalaisista aiheista, se ei tarkoita sitä että Till olisi niitä kirjoittaessaan ajatellut tehdä niistä jonkin sortin ylistyspuhetta ja ilmoittautunut hyväksyvänsä moiset älyttömyydet. On vain mielenkiintoista, että jatkuvien palavasta rakkaudesta kertovien ihkutuskappaleiden lisäksi löytyy tulkintoja myös kyseenalaisemmista aiheista. Rammstein onkin useaan otteeseen kertonut haluavansa laulaa rakkaudesta eri variaatioissaan, joten biisien aiheet tuskin koskettavat aina, jos milloinkaan läheisesti ketään yhtyeen jäsenistä.


Tuo aiemmin ohimennen mainittu Rammlied -biisi on myöskin mestariteos - mantipontista ja jykevää metallia vankoilla Ramm-stein -huudoilla höystettynä. Voi vain kuvitella millaista settiä on tulossa ensi kuussa julkaistavalle albumille ja mitä kaikkea Helsingin Hartwall Areenalla nähdään 22. helmikuuta ensi vuonna!


Se tältä erää tästä Rammsteinista (vaikka juttua aiheesta riittäisikin, eikä huolta - jatkoa seuraa taatusti), ja nyt siihen mistä alunperin piti puhuakin. 


Nimittäin murteella puhumiseen.



Aihe on pyörinyt mielessäni useaan otteeseen, kun itse olen huomannut puhuvani varsin voimakasta Kainuun murretta, joko muilta saatujen kommenttien perusteella tai videokuvaa itsestäni katsoessani tämän havainnon olen väistämättä tehnyt ja jäänyt miettimään, olenko jonkinlainen harvinaisuus tässä sukupolvessa?

Kainuun ulkopuolella ja varsinkin eteläisemmässä osassa Suomea liikkuessani ei voi välttyä paikallisten kommenteilta "taidat olla Kainuusta?" tai vielä useammin luullaan savolaista alkuperää olevaksi - molemmat murteethan ovat varsin leveitä ja leppoisia vääräleukaiseen tyyliinsä. Viimeisin puhetapaa koskenut kommentti tuli ollessani turvallisuusalan oppitunnilla vieressäni istuneen oululaista alkuperää olevan, minua muutaman vuoden nuoremman naisen suusta. Ihmettelin kettoessani hänelle jotain juttua, että miksi hän katsoo minua varsin ihmeissään, ja totesikin selitykseksi: "Onpa hienoa kun joku puhuu noin selvää murretta!"
Mietin tovin, että missä mielessä kommentti oikeasti oli tarkoitettu - itsestä kun toisinaan tuntuu että kainuulaisittain vääntäminen mielletään joidenkin parissa varmasti aika junttimaiseksi piirteeksi, mutta nopeasti huomasin, että se oikeasti oli ilmeisesti hyvä asia ainakin joidenkin mielestä.


Ja kieltämättä itse olen aina ollut tietyllä tapaa ylpeä puhuessani rehellisesti sillä tavalla, joka minulle syntyjään on ollut kaikkein ominaisin, teeskentelemättä mitään muuta. Omat vanhemmat ovat oikein kunnon vanhan ajan kainuulaisia ja puhuvat varsin selvää murretta, joten siksi lienee itseenikin niin vahva puhetyyli tarttunut.

Ainoa negatiivinen asia mikä murteella puhumisesta on koskaan seurannut on se, että muiden on joskus oikeasti vaikea ymmärtää kaikkia sanoja. Kielimuuria aiheuttaa varsinkin perikainuulainen tapa ilmaista johonkin paikkaan ajoissa ehtimistä kiertoilmaisulla:


"Ka kuhan tästä koppeottuupi", suomennettuna "kunhan tästä ehtii/joutuu".
Kainuulaisella on myös sanojen vääntämisen lisäksi kääntää sanomansa asian tarkoitusperä "äenpäen" eli väärinpäin kääntämällä esimerkiksi yksinkertainen kysymys toteamismuotoon. Esimerkiksi "lähtisitkö huomenna käymään kaupungilla" saattaa olla kainuulaisen sanomana niinkin monimutkainen ilmaisu kuin "et tuota oo meinannunna kaopungille huomenna koppeottuo". Liekö osasyynä kainuulainen vaatimattomuus, toinen tekijä voi olla alitajuinen pelko saada noin yksinkertaiseen kysymykseen ei-toivottu vastaus ja jo valmiiksi kääntämällä kysymys noin päin suojataan omia kasvoja. Tiedä häntä, mutta ainakin ulkopaikkakuntalaisella ja vielä suuremmissa määrin ulkomaalaisella voi olla korpikansamme ymmärtämisessä ajoittain melko suuria ongelmia.
Silti aion jatkaa tähänastisella linjalla eli puhua juuri niin kuin kainuulaiset syntymäjuuret velvoittavat. Tilanne on sama kuin savolaisella: vastuu siirtyy kuulijalle. Vaikka sitten joku pikku sivuseikka jäisikin ymmärtämättä.


Muista kuulumisista lyhyesti loppukevennykseksi: kiirettä on pitänyt koko ajan ja tekemisen puutetta ei ole ollut. Kävin tuossa pari päivää sitten kalastamassa taas pari kirjolohta ja niitä onkin sitten ahkerasti tässä syöty. Yksi lohi savustettiin vanhempien savusaunassa (tuli muuten poikkeuksellisen hyvää!), jossa myös pitkästä, pitkästä aikaa kävin saunomassa. Olipas kivaa vaihtelua sähkösaunoihin, ja perinteinen savusauna pesee mennen, tullen ja palatessa myös puulämmitteiset saunat. Jokainen, joka oikeassa, kunnon savusaunassa joskus on käynyt, tietää mistä puhun. Muilla saunoilla ei ole mitään mahdollisuuksia päästää saunojaansa lähellekään sitä olotilaa jonka hartaasti aamusta iltaan saakka lämmitetty savusauna suo. Olipa virkistävää siinä samalla katsella viereisten peltojen perunannostokoneiden työskentelyä ja lokkien lentelyä syksyisessä ilta-auringossa.


Pari viime päivää on meinannut pukata flunssaa, mutta onneksi ainakin tähän asti suhteellisen lievänä versiona. Onnistui siis eilen käydä rauhallisella iltakävelyllä viereisen lammen ympäri valokuvaten ja ihastellen syysasuun pukeutunutta luontoa, joka oli suorastaan henkeäsalpaavan kaunis.


Niinkuin syksy on aina.

A Day Late, A Dollar Short

Niin se on vain loppukesä virallisesti vaihtumassa syksyksi, kun tänään viedään elokuun viimeistä päivää. Mikäli eilistä päivää on uskominen, ainakaan elo ei ole sen sijaan hiipumaan päin vaan kaikkea muuta. Oli nimittäin varsin toiminnantäyteinen päivä, eikä yhtään huonossa mielessä, ja sama meno jatkunee tänäänkin.

Vietin melkeinpä koko päivän kaverin kanssa ja Bemarin ratissa, mikä ei ole mielestäni yhtään huonompi tapa saada sunnuntaita kulumaan. Eipähän ainakaan tarvinnut pitkästyä kertaakaan, kuten usein sunnuntaisin saattaa olla tapana, paremminkin sitä hätkähti joka kerta kelloon katsoessaan että joko se taas tuon verran näyttää.

2,8 -litrainen kone murahteli Kajaanin kaduilla automaatin vaihtaessa vaihteita, musiikin soidessa ja kattoluukun tuulettaessa. Bemari sai myös pesun uudella Prisman pesukadulla, mikä oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Verrattuna tavanomaiseen autonpesupaikkaan tuolla piti ajaa auton vasen rengas kiskon päälle sen kuljettaessa auton koko pitkän tunnelin läpi. Monen vaiheen jälkeen auto oli kulkeutunut toiseen päähän ja auto kiilteli taas tovin kilpaa auringon kanssa (vai pitäisikö sanoa auringon sijasta, sillä muuten loistavasta päivästä puuttui näkyvistä tuo loistava taivaankappale).

Keskussairaalallakin tuli käytyä kaveria käyttämässä, keskiviikkona uudelleen toisissa merkeissä - itse tykkään kyseisistä laitoksista aina niin kauan, kun ei itse tarvitse olla potilaana. Jotenkin on mukava kierrellä sairaaloissa ja katsoa miten erilaista porukkaa siellä käykään erilaisine tarinoineen. Paikka on yhtäaikaa sekä maksimaalisen ilon sekä surun keskus; siellä kuullaan niin äärimmäisen huonoja kuin hyviäkin uutisia, ihmisiä kuolee ja ihmisiä syntyy. Kerran, noin kolmisen vuotta sitten, odotellessani miestä leikkauksesta kirurgian osaston odotusaulassa, ehdin tutustua siinä lyhyesti erääseen vanhaan ja mukavaan mieshenkilöön. Tämä oli odottamassa vaimoaan leikkauksesta, mihin oli joutunut erittäin vakavan syövän takia ennusteen ollessa synkkä. Siinä jäi käsissä ollut Seiska loppuun asti lukematta, kun syvennyin kuulemaan tämän elämäänähneen miehen sydäntäsärkevää tarinaa. Vaimo oli silminnähden miehelle kaikki kaikessa, koko elämä, joka nyt oltiin viemässä häneltä pois.

Kaiken lisäksi oman surunsa keskellä tämä eläköitynyt opettaja jaksoi odottaa kanssani, milloin hisseistä tuotaisiin omaa miestäni (istuimme siis aulassa, jossa olivat myös hissit). Joka kerta, kun joku hissien ovista avautui, mies kurkotti nähdäkseen ketä sieltä tuodaan, ja kun useimmiten kyseessä oli joku vanhus, hymyillen totesi että "ei tainnut tämäkään olla sinun ikäluokkaasi".

Epäselväksi jäi mikä lopulta oli tämän pariskunnan kohtalo, mutta jälkeenpäin mietitytti monta kertaa ja harmitti, etten jäänyt miehen juttusille pidemmäksi aikaa. 

Vanhusten kanssa on usein mielenkiintoista keskustella (lukuunottamatta jotain linja-autoaseman alkoholisoituneita vakionaamoja suin muita), koska heillä on usein runsaasti arvokasta tietoa ja elämänkokemusta kerrottavanaan.

Itselläkin on tullut vietettyä sairaalassa aikoja, aina vähän enemmän surullisissa kuin mitä iloisissa merkeissä, mutta hengissä silti edelleen. Itsellä vain on pienimuotoinen kammo kaikenlaisia lääketieteellisiä toimenpiteitä kohtaan, varsinkin piikit ovat yksi painajainen. Meinaan tarvita lisähappea jo pelkästään katsomalla, miten toiselle laitetaan tippaa tai jos itseä uhkaillaan minkäänlaisella neulalla. Ehkä olen katsonut liikaa Housea ja antanut sen vaikuttaa herkkään mieleeni tai sitten minulla on joku pahemman luokan fobia, tiedä häntä. Enköhän minä kuitenkin tarvittaessa kestä, pahemmastakin on tässä elämässä selvitty.

Teinpäs muuten eilettäin sorsapaistinkin. Löytyi itse asiassa loistava reseptikin jota itse sitten vielä fiksailin (koska eihän taitelijaluonne voi olla jättämättä näkemystään edes silloin kun on ruoka kyseessä..). Mikäli jollakulla sattuu olemaan ylimääräinen sorsa tai kaksi joutilaana, kannattaa testata seuraavaa reseptiä:

1-2 uunivalmista sorsaa

1 sipuli

150 g pekonia

1 sitruuna

suolaa

pippuria

50 g voita

2-4 rkl vaaleaa maizenaa

1 dl kuohukermaa

Valmistus:

1. Ruskista voi padassa/paistinpannussa, lisää pilkottu sipuli sekä lintu. Ruskista hyvin joka puolelta. Hankaa sorsan pintaan sitruunaa, suolaa ja pippuria. Asettele silava tai pekonit sorsan päälle siten, että saat reunat paistin alle. Yritä saada koko päällyspinta peittoon. 

2. Laita lintu, sitruunanviipale ja sipulit uunivuokaan, jonka pohjalle pannun huuhdelientä ja laita sorsa 120-asteiseen uuniin paistumaan noin tunniksi. Laita folio tai kansi paistamisvaiheessa sorsan päälle. Valele lintua välillä paistinliemellä. Lintu on kypsä, kunnes lihan pintaa painettaessa ei enää tule punertavaa lihasnestettä. 

3. Kastike: 

Siivilöi paistinliemi. Lisää siihen kuohukerma ja siihen sekoitettu maizena. Anna kypsyä muutama minuutti hiljaisella tulella välillä sekoitellen. 

4. Linnun paloittelu: Linnusta irrotetaan ensin siivet ja jalat, sitten rintalihat leikataan kauniiksi viipaleiksi. Kaikki palat voidaan halutessaan asetella takaisin paikoilleen niin, että lintu näyttää kokonaiselta. 

5. Tarjotaan esimerkiksi mustaviinimarjahillon- tai hyytelön ja perunoiden kanssa. Perunoiksi käyvät vaikkapa keitetyt tai pariisinperunat, vaihtoehtoisesti voi kokeilla myös Hasselbackan perunoita.

Siinäpä kokeiltavaa jollekin sorsasaaliin omistajalle. Löysin tuossa myös aivan loistavankuuloisen reseptin paistetun kuhan kastikkeelle, joka koostuu sitruunasta ja valkoviinistä, pitääpä kokeilla sitä lähipäivinä.

Nyt aamutreenien ja suihkun jälkeen valmistautumaan uuteen päivään (meikäläinen muuten tykkää maanantaipäivistä). Bemari odottaa starttailua pihalla, Audi saa vaihteeksi huokaista helpotuksesta ja viettää lepopäivän.

Päivän biisi: ehdottomasti Kikka - Anna rakas raju hetki, joka raikui Bemarista jatkuvalla toistolla. Paras laulaen autossa vedetty biisi oli puolestaan Amorphiksen House Of Sleep. Kiitos Kajaani!

Päivän v*tutus: skootterilla kaahaavat kakarat. Montakohan oli tipalla kohdata onnellisen lopun Bemarin alla?

Päivän naurut: niitähän riitti, osansa sai niin jotkut ihmiset kuin tilanteetkin:

"Se ratti on vähän jäykkä, kun siitä on se kierukka menny"

(nyljetystä sorsapaistista): "Missä sen karvat on?"

We're just two people watching time fly by

In a world in it's obvious decline

But we are young and strong

We can carry on 

Find a little Paradise of our own