Syksyn merkkejä

Yllä kuvia lenkkeilyreissun varrelta.

Luontoäiti tai joku korkeampi taho joka näistä asioista päättää, on ollut ilmeisen hyvällä tuulella tämän viikon ajan kun monena aamuna on saanut herätä mitä mahtavimpaan aamuun: aurinkoiseen mutta syksyisen viileään, vielä kesäiseen mutta aavistuksen verran jo syksyyn päin kallistuneiseen sellaiseen. Lehtiin on jo varovasti kerääntynyt syksyn sävyjä ja sienet ja marjat ovat näyttäytyneet esiin maan uumenista. Lenkkeilyyn lämpötilakin on mitä sopivin, ei tule liian kylmä eikä liian kuuma. Vielä kun pistetään sen verran aikaa eteenpäin, että aikaisin aamulla herätessä ja ovesta ulos kävellessä pääsee kokemaan auringonpaisteen yhdistettynä syksyisiin lehtiin siellä täällä sekä kirpeän kuuraiseen pakkaskeliin, joka hiljalleen aamun edetessä lämpenee päivää kohden. Silloin ainakin itse on kaikkein onnellisimmillaan, ja sitä toivoo sen ohikiitävän hetken vuodesta kestävän loputtomiin.

Kävin tuossa eilisaamuna pitkän, melkein kahden tunnin mittaisen rauhallisen kävelylenkin kameran kanssa ihastelemassa näitä varovaisia syksyn merkkejä läheisen Vimpelinvaaran kupeessa. Toissapäiväinen juoksulenkki oli imenyt pahimmat mehut muutenkin ja lihasten kipeys muistutti kropan tehneen edellispäivänä ahkerasti töitä, joten jo siksikin otin tämän lenkin ihan leppoisissa merkeissä. Täytyy sanoa, että siltä osin tämä nykyinen asuinpaikka on minulle ihan omiaan, koska kivenheiton päässä kotipihasta sijaitsee tämä Kajaanin urheiluhullujen paratiisi yhdistettynä upeisiin maisemiin. On upeita lampia, vaaroja, metsää, niittyjä, entisen laskettelukeskuksen jo vesakoituneita rinteitä, marjapaikkoja, vaaraa kiertäviä maastopolkuja ja kaiken kruunaava valaistu neljän kilometrin mittainen kuntopolku.

Suhteellisen rauhassa siellä saa lenkkeillä, reittejä menee sikin sokin sinne, tänne ja tuonne niin paljon, että ruuhkia ei pääse syntymään, mitä nyt tämä eilisaamu pienenä poikkeuksena kun samoille seuduille samoilemaan sattui armeijan porukkaa sinisensävyisissä smurffiverkkareissaan. Ilmeisesti ainakin osalla oli jonkin sortin suunnistus menossa kun miehentekeleitä juoksenteli mättäiden yllä kuin vasikat laitumella, myöhemmin tuli vielä isompi, useiden kymmenien vahvuinen miesjoukko pururataa pitkin kurissa ja nuhteessa, parijonossa yhteen tahtiin kävellen. Oli hieman vaivaannuttava tilanne kävellä itse saman kapean polun laitaa kun vierestä saapasteli tämä testosteronia huokuva ryhmä täysin vaiti jokaikisen miehen tuijottaessa ohimennessään sen näköisenä, kuin ei eläissään olisi ennen naista nähnyt. No, kasarmilla niitä tuskin kyllästymiseen saakka näkeekään, mutta silti se oli verrattain ahdistava tilanne, kun ei moiseen joka päivä kuitenkaan törmää. Linnuntietä kuljettaessa prikaatilta ei ole pitkä matka Vimpelinvaaran lenkkipoluille, joka varmaan selittää sen miksi niitä nytkin siellä niin sankoin joukoin oli.

Tänään sitten kävin tuossa aamupäivästä Paltamon maisemissa, Audi kulkee ihan mallikkaasti lukuunottamatta savutusta kylmänä käynnistettäessä, joka johtunee yhden sylinterin muita pienemmistä puristuksista. Mukava oli taittaa matkaa auringon edelleen paistaessa, tällä kertaa melko lämpimästi. Paltamossa ei nyt näkynyt sen kummempaa kuin ennenkään, mutta en minä sitä ihastelemassa siellä asioikseen käynytkään, ihan pankissa piti käydä asioimassa. Kaikki oli suurinpiirtein samoilla paikoilla kuin ennenkin, porukkaa oli aika vähänlaisesti, liekö kaikki passitettu kadunvarsilta kässäilemästä työntekoon tämän työllisyyshankkeen mukaisesti vai mikä torstain tärinätauti lie kaikilla keskiviikon jäljiltä ollut, en tiedä. Vaikka ihan kivoja vuosia on tullut Paltamossa vietettyä elämän aikana, ei kyllä kaduta yhtään niiltä nurkilta lähtö, helpotus on lähinnä ensimmäinen tunne joka tulee kun auton keula on turvallisesti Paltamon kunnan rajojen ulkopuolella. Kaikki ne pienet piirit, ihmisten ahdasmielisyys ja vähäiset virikkeet yhdistettynä siihen ilmiöön, joka kuihduttaa ja lopulta kadottaa kaikki pienet paikkakunnat pois Suomen kartalta on kaikenkaikkiaan sellainen sekoitus, että jos muuten ei masenna, niin sitten viimestään.

Eihän tämä Kajaanikaan kovin kaukana ole ja tämäkin on vuosien varrella melko pieneksi paikaksi käynyt, mutta kyllä täällä ihan ihmisen kelpaa asua. Toivoa vielä kuitenkin on ja palvelutkin pelaa edes jollain tasolla, ja rauhaa ja vilinää löytyy ihan sopivassa tasapainossa. Isommassa metropolissa jos mielii käymään, niin ne ei ole mitenkään mahdottoman ajomatkan päässä, samoin kuin täydellinen luonnon rauha ja hiljaisuus.

Toivon mukaan vielä joku päivä pääsee asumaan ihan johonkin taajaman ulkopuolelle, eläinten keskelle omien mielenkiinnon kohteiden pariin, kuitenkin sopivan matkan päässä kaupungin elämästä. Se olisi sellainen ihanteellinen yhtälö, johon olisi tarkoitus vielä tämän elämän aikana pyrkiä, sitä odotellessa jos panostaisi täysillä tämänhetkiseen elämään ja sitä myöten rakentaisi pikkuhiljaa vankkaa pohjaa tuolle visiolle.

Unelmathan on tehty toteutettaviksi.