Pari asiaa parisuhteista

Marraskuu, eikä lumesta tietoakaan, vieläkään.


Tunnelmaa löytyi kuitenkin senkin edestä legendaariselta Naapurivaaran tanssilavalta nyt lauantai-iltana, kun Yölintu kävi viihdyttämässä kansaa. Miehen kanssa otettiin pienimuotoinen irtiotto arjesta, kun lapsi vietti laatuaikaa mummolassa ja me vietettiin iltaa ravintolaillallisen, kekritapahtuman ja tanssi-illan merkeissä. Kivaa oli, vaikka tuli huomattua sekin miten tottunut sitä on jo perhearkeen kun vähän väliä iski kaipaus lapsen luo, ja kotikin ilman tavuja puhumaan oppineen pienokaisen ääniä ja touhuamista tuntui kovin tyhjältä. En olisi uskonut vielä pari vuotta sitten sanovani näin, mutta on se vaan niin ihana kun on pieni vauva talossa, jotain minkä vuoksi tosissaan yrittää ja joka tuo pelkällä olemassaolollaan iloa ja valoa sateisiin ja pimeisiinkin päiviin. Tuli kuitenkin saatua myös miehen kanssa kunnolla kahdenkeskistä aikaa ja puhuttua kaikenlaisia asioita halki, muisteltua alkuaikoja ja jopa tanssittiinkin jokunen biisi Simo Silmun tahtiin, vaikka lavatanssit eivät meidän kummankaan se kaikkein omin juttu olekaan. Mutta kivaa oli, ja se kai se on tärkeintä! 

Kajaaninjoen ranta

Joulukin sen kun lähenee. Nyt se tuntuu itse perheellisenä ollessa ehkä vieläkin merkityksellisemmältä kuin ennen, vaikka aina olen innokas joulupersoona ollut - vaikka oma lapsi on vielä kovin pieni, sitä muistaa itse omasta lapsuudesta miten mahtavaa aikaa joulu oli ja sitä haluaa itse luoda omalle jälkikasvulle vähintäänkin yhtä hienot muistot. Vaikka maa onkin vielä mustana ja aikaa puolitoista kuukautta, on jo kiva odotella ja valmistautua jouluun askartelemalla joulukortteja, kaivamalla pikkuhiljaa jouluvaloja kaapista ja suunnittelemalla miten yllättää läheisiä ihmisiä. 

Linnanrauniot kekri-iltana

Pohdinpa taas tuttuun tapaan kaikkea syvällisempääkin. Tällä kertaa pyörittelin mielessäni ihmissuhteiden kovin monimutkaisia kiemuroita - niistä haastavimpia ovat usein parisuhteet. Kalikka ei nyt kolahtanut omalle kohdalle - tai no tavallaan joo, mutta ei nykytilanteeseen, siihen olen täysin tyytyväinen. Menneisyydestä löytyy kuitenkin kokemuksia, jotka aina silloin tällöin pistävät pohtimaan tällaisia. 


Sellaista parisuhdetta ei olekaan, jossa ei olisi mitään riitoja tai koettelemuksia. Ylä- ja alamäet kuuluvat asiaan. Joskus joudutaan käymään läpi raskaitakin asioita. Sen sijaan on paljon asioita, jotka normaaliin parisuhteeseen eivät todellakaan kuulu. Näistä esimerkkinä niin henkinen kuin fyysinenkin väkivalta; toisen satuttaminen, lyöminen, alistaminen, uhkailu, vähättely, kontrolloiminen. Jokainen tervejärkinen allekirjoittaa tämän. Usein ihmiset sanovat, että jos kumppani lyö, se on suhteen loppu, the end, kerrasta poikki. Minähän en sellaista katsoisi! Ei muuta kuin lusikat jakoon ja soromnoo! Totuus on kuitenkin usein toinen - vahvatkin mielipiteet usein laimenee kun asia osuu oikeasti omalle kohdalle. Ihminen on yllättävän anteeksiantavainen ja unohtavainen, kun oma kumppani tekee jotain sellaista mitä koskaan aiemmin ei edes ajatustasolla uskonut hyväksyvänsä. Monesti sitä heittäytyy puolustuskannalle ja jopa kieltää koko tapahtuneen. Joillekin tulee tarve kahta kovemmin kiillottaa perheen tai parisuhteensa kulissikuvaa ulospäin, ikäänkuin hävetäkseen sitä että itse antoi sellaista tapahtua. Mitä enemmän syitä on pysyä yhdessä - avioliitto, yhteinen laina, lapset - sitä enemmän sitä ottaa paskaa niskaansa. Kerrasta poikki -ajattelutapa jää helposti unholaan. Rakkaus on suuri voima - niin suuri, että ihminen kuvittelee helposti pystyvänsä muuttamaan toisen paremmaksi ihmiseksi ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen, vaikka edes se ei sentään ihmeisiin pysty.


Itse olen osaltani sortunut joskus samaan. Sitä kun on niin kiintynyt tottumuksesta toiseen pitkän yhdessäoloajan aikana, niin sitä yrittää automaattisesti kaikkensa ja odottaa aikansa asioiden korjaantumista. Henkiselle tai fyysiselle väkivallalle, jota aiemmin ei olisi hyväksytty, haetaan nyt ymmärrystä ja mietitään, provosoinkohan jotenkin, oliko se minun syy? Onko minussa vikaa kun hän lyö tai haukkuu? Liian paljon on kuitenkin liian paljon. Omalla, itsepäisellä luonteella se viimeinen pisara tulee varmasti paljon aiemmin kuin monella muulla vaikka mitään varsinaista, varsinkaan fyysistä väkivaltaa en suuremmin ole onneksi kokenutkaan, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ihan tarpeeksi paskaa minäkin otin vastaan ennenkuin ymmärsin, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Yrittää täytyy, mutta ihmeitä on turha odottaa. Elämä on aivan liian lyhyt. Kenenkään ei tarvitse sietää ilkeitä sanoja, iskuja, ulkopuolisten paineita, mitään mikä on esteenä sille että voisit hengittää vapaasti ja elää omaa elämääsi, olla oma itsesi, niin sinkkuna kuin suhteessakin. Mikään uhraus ei ole sen arvoinen että kannattaisi luopua omasta elämästään, itsestään, muuttua joksikin toiseksi tai elää vain jotakuta toista varten. Kompromisseja joutuu tekemään jokainen parisuhteeseen mielivä, mutta itseään ei tarvitse lähteä muuttamaan. On aivan eri asia myöntyä toisen mieliksi katsomaan romanttisen leffan sijasta toimintaa tai perua joku oma meno siksi että löytyisi aikaa yhteiselle illalle, kuin että luopua rakastamastaan harrastuksesta, työstä tai unelmistaan toisen vaatimusten alla.  

Aivan liian monta kertaa olen kuullut tarinoita, miten ei ole uskallettu ottaa sitä ratkaisevaa askelta ja lähteä, vaikka väkivaltaista tai muuten onnetonta suhdetta olisi takana vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Puhutaan kerta toisensa jälkeen, että pitäisi lähteä, pitäisi tehdä asioille jotain, pitäisi uhkailujen sijasta oikeasti toteuttaa, mutta tyydytään kuitenkin tilanteeseen. Mietitään liikaa käytännön asioita - miten tullaan rahallisesti toimeen, miten lapset pärjäävät, mitä sukulaiset ja tuttavatkin sitten ajattelevat, jos ero tulee? Totuus kuitenkin on, että asiat kuitenkin järjestyvät aina jotenkin. Ihmisten arvostelua ei kannata ottaa kuuleviin korviinsa - se puhe tulee yleensä juuri niiden suusta, joilla itsellä ei riitä rohkeutta samaan ja jotka itse elävät muiden mielipiteiden ja olettamusten mukaan ja joilla ei itsellä ole tarpeeksi intoa taistella omien unelmiensa eteen.


Itselle on vaikein paikka ollut se lähtemisen suunnittelu. Kun siitä on edetty jo toteutusasteelle, on tilalle tullutkin suuri helpotuksen tunne. Vaikka se ruljanssi on ollut raskas, se kaikki kannatti käydä läpi. Sinä aikana, kun moni pohtii uskaltaako lähteä vai ei, jossain Se Oikea voi odottaa ottajaansa. Ja jos luulit, että väkivallan uhri on aina nainen, olet väärässä. Hyvin usein myös mies on se, joka kärsii. Tasa-arvolla on myös käänteispuolensa, valitettavasti. 


Sellaisia ajatuksia minulla. Mikään absoluuttinen totuus se tuskin on, mutta rehellinen näkemys omasta mielipiteestä ja siitä, miten itse koen haluavani elää tämän elämän. Päivä kerrallaan, iloiten jokaisesta hetkestä. Jokainen eläköön itse elämänsä miten haluaa. En koe tunnontuskia jos joudun jättämään taakse sellaisen elämän, joka vain ottaa muttei koskaan anna takaisin. Joka vain kuluttaa ja polttaa loppuun, ja joka tekee minusta täysin vieraan itselleni. Tällä hetkellä minun ei edes tarvitse murehtia sellaista omalla kohdalla, enää - ja on sellainen pieni tunne, että tuskin tarvinnee jatkossakaan. Toivottavasti saman tunteen kokisi myös mahdollisimman moni muu, joka tälläkin hetkellä ehkä pohtii, onko sittenkään tehnyt tarpeeksi elääkseen elämäänsä niin kuin haluaisi.


Ensilumia edelleen odotellen, hyvää marraskuuta!