Talven merkkejä

Tulihan se lumi tänne lopultakin - ja suli välissä pariin otteeseen poiskin, sataakseen takaisin taas kohta uudelleen. Saa nähdä sulaako vielä montakin kertaa pois vai jääkö jo pysyväksi peitteeksi, mutta onpahan ainakin lupaava alku talvelle - ja joululle, joka jo kuukauden päässä häämöttää. Luvassa on siis kuukauden täydeltä aina yhtä ihanaa joulunodotusaikaa; askartelua, suunnittelua, lahjaostoksia, asunnon koristelua, jouluvalojen virittelyä, joulukinkun ja muiden jouluisten ruokien hankintaa ja mikä tärkeintä, rauhoittumista ja läheisten yhdessäoloa. Tänä vuonna joulu on aiempia merkityksellisempi, kun on itsellä lapsi jolle haluaa luoda joulutunnelman vaikka hän ei vielä sellaisesta mitään niin ymmärräkään tai ainakaan muista - mutta pitää taltioida ekan joulun hetkiä kuvin ja videopätkin vastaisen varalle katseltaviksi ja muisteltaviksi. Viime joulu menikin vähän murheellisimmissa merkeissä kun isän tila oli pitkin syksyä ja talvea epävarma, mutta nyt tunnelin päässä oleva valo on muutakin kuin se kuuluisa vastaantuleva juna ja voidaan kaikki keskittyä yhteiseen joulunviettoon. 

Tässä välissä saattaa olla kirjoitusten suhteen hieman hiljaisempaa, syistä joita en nyt tässä lähde erittelemään, mutta jotka stressaa sen verran että tavanomainen hilpeä ja huoleton kirjoittelu ei ota onnistuakseen, teeskentely kun tunnetusti ei ole itseltä ikinä oikein onnistunut. Samaisesta syystä otin pientä pesäeroa sosiaaliseen mediaan eli Facebookiin ainakin toviksi aikaa, lähdin siis sieltä pois ainakin siihen saakka kunnes jaksaa ja pystyy taas tavalliseen tapaan vaihtamaan arkipäivän kuulumisia muiden kanssa. Toinen syy lähdölle sieltä oli se, että oli tarve kokeilla miltä tuntuu olla jonkin aikaa erossa virtuaaliyhteisöstä ja korvata kanssakäyntiä koneen välityksellä ihan oikeisiin tosielämän törmäilyihin, ihan kuin oli tapana aikana ennen vanhaan. Tulee herkemmin pidettyä niihin lähimpiin ihmisiin yhteyttä kun heidän kuulumisiaan ei näe sieltä suuren massan seasta. Ja onhan se aina mukavampi saada viesti tai soitto puhelimeen tai vastaanottaa vieras vartavasten kotiovella. Facebook on oikein käytettynä kuitenkin myös kätevä, sen kautta on helppo pysyä kartalla tapahtumista ja muista tärkeistä ja ajankohtaisista asioista; kunhan sen ei anna kokonaan korvata oikeita kontakteja ihmisten kanssa. Korvessa asuville tai muuten kiireisille se on ihan hyvä korvike kanssakäymiseen ihmisten kanssa, mutta nimenomaan vain korvike, ei korvaaja. Jokainen tarvitsee myös oikeaa olkapäätä tukemaan ja toisen ihmisen läsnäoloa riemuja jakamaan. Jos koko elämä rakentuu pääosin virtuaaliseen yhteisöön ja mielikuvaan, jonka haluaa muille itsestään sitä kautta rakentaa, alkaa koko elämä pian pyöriä kuvitteellisen kaksoiselämän varassa. Jokainen terve ihminen osaa varmasti vetää rajan siihen, mikä on vielä normaalia ja milloin touhu on karkaamassa käsistä, eikä hae itselleen hyväksyntää väärää kautta. Suotavaa olisi ettei suhteellisuudentaju sumentuisi vaan että tällaisia verkon yhteisöpalveluja käytettäisiin niin että se ei ota vaan pelkästään antaa.


Omaan elämään iloa tällä hetkellä tuo luonnollisesti eniten koko ajan kasvava ja kehittyvä pienokainen. Tekisi niin mieli jakaa kaikki kehitysaskeleet koko kansan kesken, kuten varmasti jokainen omasta lapsestaan ylpeä vanhempi, mutta lapsen yksityisyyttä kunnioittavana tämä ei tietenkään ole vaihtoehto. Tyydyn siis vain toteamaan että täällä on opittu jo ryömimään ja konttaamaan täyttä höyryä, pienestä vauvasta on kehittynyt ympäristöään innolla tutkiva utelias pikku seikkailija joka kohta jo istuu ja kävelee!

Tämä tältä erää, enemmän sitten kun oma tämänhetkinen tilanne antaa taas myöten puhua huolettomammin niitä näitä, juuri tällä hetkellä energia ja voimat täytyy keskittää muualle. Hyvää alkutalvea ja joulun odotusta!

Kuurankukkia ja pakkasaamuja

Pikapäivityksenä kerrottakoon kuvin talvea enteilevien pakkasaamujen kauneus. Edelleen sitä lunta odotellessa.

Ja kuvauksessa on ollut apuna uusi hankinta; Canon EOS 500D -järjestelmädigikamera. Monen vuoden epäröinnin jälkeen se on nyt viimein hankittu. Ei muutakuin kovaa kuvaamista!

Pari asiaa parisuhteista

Marraskuu, eikä lumesta tietoakaan, vieläkään.


Tunnelmaa löytyi kuitenkin senkin edestä legendaariselta Naapurivaaran tanssilavalta nyt lauantai-iltana, kun Yölintu kävi viihdyttämässä kansaa. Miehen kanssa otettiin pienimuotoinen irtiotto arjesta, kun lapsi vietti laatuaikaa mummolassa ja me vietettiin iltaa ravintolaillallisen, kekritapahtuman ja tanssi-illan merkeissä. Kivaa oli, vaikka tuli huomattua sekin miten tottunut sitä on jo perhearkeen kun vähän väliä iski kaipaus lapsen luo, ja kotikin ilman tavuja puhumaan oppineen pienokaisen ääniä ja touhuamista tuntui kovin tyhjältä. En olisi uskonut vielä pari vuotta sitten sanovani näin, mutta on se vaan niin ihana kun on pieni vauva talossa, jotain minkä vuoksi tosissaan yrittää ja joka tuo pelkällä olemassaolollaan iloa ja valoa sateisiin ja pimeisiinkin päiviin. Tuli kuitenkin saatua myös miehen kanssa kunnolla kahdenkeskistä aikaa ja puhuttua kaikenlaisia asioita halki, muisteltua alkuaikoja ja jopa tanssittiinkin jokunen biisi Simo Silmun tahtiin, vaikka lavatanssit eivät meidän kummankaan se kaikkein omin juttu olekaan. Mutta kivaa oli, ja se kai se on tärkeintä! 

Kajaaninjoen ranta

Joulukin sen kun lähenee. Nyt se tuntuu itse perheellisenä ollessa ehkä vieläkin merkityksellisemmältä kuin ennen, vaikka aina olen innokas joulupersoona ollut - vaikka oma lapsi on vielä kovin pieni, sitä muistaa itse omasta lapsuudesta miten mahtavaa aikaa joulu oli ja sitä haluaa itse luoda omalle jälkikasvulle vähintäänkin yhtä hienot muistot. Vaikka maa onkin vielä mustana ja aikaa puolitoista kuukautta, on jo kiva odotella ja valmistautua jouluun askartelemalla joulukortteja, kaivamalla pikkuhiljaa jouluvaloja kaapista ja suunnittelemalla miten yllättää läheisiä ihmisiä. 

Linnanrauniot kekri-iltana

Pohdinpa taas tuttuun tapaan kaikkea syvällisempääkin. Tällä kertaa pyörittelin mielessäni ihmissuhteiden kovin monimutkaisia kiemuroita - niistä haastavimpia ovat usein parisuhteet. Kalikka ei nyt kolahtanut omalle kohdalle - tai no tavallaan joo, mutta ei nykytilanteeseen, siihen olen täysin tyytyväinen. Menneisyydestä löytyy kuitenkin kokemuksia, jotka aina silloin tällöin pistävät pohtimaan tällaisia. 


Sellaista parisuhdetta ei olekaan, jossa ei olisi mitään riitoja tai koettelemuksia. Ylä- ja alamäet kuuluvat asiaan. Joskus joudutaan käymään läpi raskaitakin asioita. Sen sijaan on paljon asioita, jotka normaaliin parisuhteeseen eivät todellakaan kuulu. Näistä esimerkkinä niin henkinen kuin fyysinenkin väkivalta; toisen satuttaminen, lyöminen, alistaminen, uhkailu, vähättely, kontrolloiminen. Jokainen tervejärkinen allekirjoittaa tämän. Usein ihmiset sanovat, että jos kumppani lyö, se on suhteen loppu, the end, kerrasta poikki. Minähän en sellaista katsoisi! Ei muuta kuin lusikat jakoon ja soromnoo! Totuus on kuitenkin usein toinen - vahvatkin mielipiteet usein laimenee kun asia osuu oikeasti omalle kohdalle. Ihminen on yllättävän anteeksiantavainen ja unohtavainen, kun oma kumppani tekee jotain sellaista mitä koskaan aiemmin ei edes ajatustasolla uskonut hyväksyvänsä. Monesti sitä heittäytyy puolustuskannalle ja jopa kieltää koko tapahtuneen. Joillekin tulee tarve kahta kovemmin kiillottaa perheen tai parisuhteensa kulissikuvaa ulospäin, ikäänkuin hävetäkseen sitä että itse antoi sellaista tapahtua. Mitä enemmän syitä on pysyä yhdessä - avioliitto, yhteinen laina, lapset - sitä enemmän sitä ottaa paskaa niskaansa. Kerrasta poikki -ajattelutapa jää helposti unholaan. Rakkaus on suuri voima - niin suuri, että ihminen kuvittelee helposti pystyvänsä muuttamaan toisen paremmaksi ihmiseksi ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen, vaikka edes se ei sentään ihmeisiin pysty.


Itse olen osaltani sortunut joskus samaan. Sitä kun on niin kiintynyt tottumuksesta toiseen pitkän yhdessäoloajan aikana, niin sitä yrittää automaattisesti kaikkensa ja odottaa aikansa asioiden korjaantumista. Henkiselle tai fyysiselle väkivallalle, jota aiemmin ei olisi hyväksytty, haetaan nyt ymmärrystä ja mietitään, provosoinkohan jotenkin, oliko se minun syy? Onko minussa vikaa kun hän lyö tai haukkuu? Liian paljon on kuitenkin liian paljon. Omalla, itsepäisellä luonteella se viimeinen pisara tulee varmasti paljon aiemmin kuin monella muulla vaikka mitään varsinaista, varsinkaan fyysistä väkivaltaa en suuremmin ole onneksi kokenutkaan, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ihan tarpeeksi paskaa minäkin otin vastaan ennenkuin ymmärsin, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Yrittää täytyy, mutta ihmeitä on turha odottaa. Elämä on aivan liian lyhyt. Kenenkään ei tarvitse sietää ilkeitä sanoja, iskuja, ulkopuolisten paineita, mitään mikä on esteenä sille että voisit hengittää vapaasti ja elää omaa elämääsi, olla oma itsesi, niin sinkkuna kuin suhteessakin. Mikään uhraus ei ole sen arvoinen että kannattaisi luopua omasta elämästään, itsestään, muuttua joksikin toiseksi tai elää vain jotakuta toista varten. Kompromisseja joutuu tekemään jokainen parisuhteeseen mielivä, mutta itseään ei tarvitse lähteä muuttamaan. On aivan eri asia myöntyä toisen mieliksi katsomaan romanttisen leffan sijasta toimintaa tai perua joku oma meno siksi että löytyisi aikaa yhteiselle illalle, kuin että luopua rakastamastaan harrastuksesta, työstä tai unelmistaan toisen vaatimusten alla.  

Aivan liian monta kertaa olen kuullut tarinoita, miten ei ole uskallettu ottaa sitä ratkaisevaa askelta ja lähteä, vaikka väkivaltaista tai muuten onnetonta suhdetta olisi takana vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Puhutaan kerta toisensa jälkeen, että pitäisi lähteä, pitäisi tehdä asioille jotain, pitäisi uhkailujen sijasta oikeasti toteuttaa, mutta tyydytään kuitenkin tilanteeseen. Mietitään liikaa käytännön asioita - miten tullaan rahallisesti toimeen, miten lapset pärjäävät, mitä sukulaiset ja tuttavatkin sitten ajattelevat, jos ero tulee? Totuus kuitenkin on, että asiat kuitenkin järjestyvät aina jotenkin. Ihmisten arvostelua ei kannata ottaa kuuleviin korviinsa - se puhe tulee yleensä juuri niiden suusta, joilla itsellä ei riitä rohkeutta samaan ja jotka itse elävät muiden mielipiteiden ja olettamusten mukaan ja joilla ei itsellä ole tarpeeksi intoa taistella omien unelmiensa eteen.


Itselle on vaikein paikka ollut se lähtemisen suunnittelu. Kun siitä on edetty jo toteutusasteelle, on tilalle tullutkin suuri helpotuksen tunne. Vaikka se ruljanssi on ollut raskas, se kaikki kannatti käydä läpi. Sinä aikana, kun moni pohtii uskaltaako lähteä vai ei, jossain Se Oikea voi odottaa ottajaansa. Ja jos luulit, että väkivallan uhri on aina nainen, olet väärässä. Hyvin usein myös mies on se, joka kärsii. Tasa-arvolla on myös käänteispuolensa, valitettavasti. 


Sellaisia ajatuksia minulla. Mikään absoluuttinen totuus se tuskin on, mutta rehellinen näkemys omasta mielipiteestä ja siitä, miten itse koen haluavani elää tämän elämän. Päivä kerrallaan, iloiten jokaisesta hetkestä. Jokainen eläköön itse elämänsä miten haluaa. En koe tunnontuskia jos joudun jättämään taakse sellaisen elämän, joka vain ottaa muttei koskaan anna takaisin. Joka vain kuluttaa ja polttaa loppuun, ja joka tekee minusta täysin vieraan itselleni. Tällä hetkellä minun ei edes tarvitse murehtia sellaista omalla kohdalla, enää - ja on sellainen pieni tunne, että tuskin tarvinnee jatkossakaan. Toivottavasti saman tunteen kokisi myös mahdollisimman moni muu, joka tälläkin hetkellä ehkä pohtii, onko sittenkään tehnyt tarpeeksi elääkseen elämäänsä niin kuin haluaisi.


Ensilumia edelleen odotellen, hyvää marraskuuta!