Uuden elämän ihme

Niin vain lopultakin viime tiistaina koitti se päivä, kun aivan ihana pieni prinsessa näki päivänvalon ensimmäistä kertaa äidin ja isän iloksi! Täytyy myöntää, että ennakkoon pelkäsin sitä miten sitä suhtautuu vauvaan, varsinkin kun en ole niihin juuri aikaisemmin tottunut ja elänyt verrattain vapaata ja itsenäistä elämää, mutta huoli oli onneksi täysin turha - nyt tuntuu ettei malttaisi mitään muuta tehdäkään kuin tuijottaa tuota suloista, pientä ihmettä, täydellistä minikokoista ihmistä joka nyt kohta viikon verran on saanut ensikosketuksia mahan ulkopuoliseen maailmaan. En tiedä voiko ketään rakastaa liikaa, mutta ei tämä tunne siitä kyllä kovin kaukana ole. Myös mies on totaalisen rakastunut jälkikasvuunsa ja yhteiselo uuden perheenjäsenen myötä on lähtenyt varsin mukavasti käyntiin kun molemmat hoitaa oma-aloitteisesti ja innokkaasti oman osansa vauvanhoitopuuhista.

9 kuukauden raskausurakka on onnellisesti takanapäin, ja tuntuu hienolta pystyä taas liikkumaan ja tekemään asioita suht normaalisti, ilman raskauden mukanaantuomia kipuja ja liikunnallisia rajoitteita. Mutta olihan se hieno tunne kantaa sisällä lasta, kasvattaa uutta ihmistä tähän maailmaan, ja se jos mikä on moninkerraisesti kaikkien vaivojen väärti. Fyysisesti raskaus oli kova koitos, mutta ei se helpolla päästänyt henkiselläkään tasolla. Sitä joutui pohtimaan monet asiat uusiksi ja kasvamaan ihmisenä paljon ollakseen syntymän ihmeen tapahduttua valmis ottamaan vastuun uuden elämän jatkumisesta. Olihan siinä ne kuuluisat 9 kuukautta aikaa totutella ja sopeutua ajatukseen, mutta silti siinä on valtavan suuren myllerryksen kourissa kun se mahassa mukana matkannut vauva konkretisoituu maatessaan vastasyntyneenä sylissä ensimmäistä kertaa. Sen suurempaa ihmettä ei tässä maailmassa kaksi ihmistä yhdessä voi kokea eikä mikään voi täydentää parisuhdetta niin paljon kuin uusi, yhdessä aikaansaatu pieni ihminen.