Villikissa on kesytetty

Nyt alkoi tämän ennen niin villin ja vapaan kissan elämä tasaantua urilleen uuden kesyttäjän myötä - kaikkien näiden ihmisten joukosta löytyi lopultakin se, jossa oli tarpeeksi sitä jotain saamaan allekirjoittaneen asettumaan aloilleen. Kaikki ne "ei-enää-ikinä-naimisiin"- ja "paskat parisuhteista, minähän olen ja pysyn sinkkuna" -puheet ja mietteet ovat kuin eri ihmisen ajatusmaailmasta, kun vihdoin ja viimein on löytänyt rinnalle sen ihmisen, jonka kanssa kaikki vain yksinkertaisesti toimii. Ei tarvitse enää epäröidä eikä kysyä hiljaa itseltään, että onkohan tämä nyt tässä ja tuleekohan tästä mitään - sen vain tietää. Tässä se nyt on ja muuta ei enää tarvita, ikinä. Sääli heitä, jotka moista tunnetta eivät ole vielä kokeneet tai tule koskaan tuntemaan, sillä sen parempaa tunnetta ei ihmisellä voi tässä elämässä olla!
Omalla kohdalla pätee pitkälti sanonta "järki on turhaa, kun tunteet määrää", mutta kyllä nyt jonkinlainen looginen ajattelukyky sentään tässäkin tilanteessa toimii. Umpirakastuneena on tietysti helppo huudella tällaisia, mutta en silti voi olla ajattelematta nykymaailman menoa koskien parisuhteita - ja ihmisten yksiavioisuutta. Tai siis että onko sitä edes? On koetettu jos vaikka minkälaisella konstilla iän ja kaiken selvittää ja arpoa, onko ihminen yksi- vai moniavioinen luonne - tiede liputti vastikään yksiavioisuuden puolesta perustelemalla asiaa valkosolujen määrällä. Teoria sekin. Toiset taas sanovat sen olevan puhtaasti kulttuuriseikka. Ehkä niinkin. Kromosomejakin on tutkittu ja ties mitä kokeiltu mutta varma vastaus on vieläkin hakusessa.
Henkilökohtainen mielipiteeni on, että vastoin monia eläimiä, jotka eivät koe rakastumisen tunteita vaan jatkavat sukua luontaisen lisääntymisviettinsä varassa, ihmiset voivat tietoisesti vaikuttaa tekemiinsä valintoihin. Ihmisille on annettu kyky rakastua ja ihastua, ja ihminen myös pystyy tuntemaan fyysistä mielihyvää suvunjatkamisrituaalien kautta - toisin kuin eläimet - tai jos joku väittää toisin, kuuntelen innolla perusteluja väitteeseen.
Ennen muinoin yksiavioisuus oli enemmän arvossaan kuin tänä päivänä, kun koko maailma on menossa suuntaan, jossa kaikkea täytyy kokeilla edes kerran elämässä, paitsi omaa siskoa ja kansantanssia - ja kohta varmaan niitäkin. Olivatko ihmiset ennen siveellisempiä? No pääsääntöisesti olivat. Mitenkö niin? No, mielihalujen toteuttaminen oli ensinnäkin käytännössä hankalaa. Välimatkat olivat pitkiä ja kauraooppeli oli ainoa kulkupeli (ja sitäkin tarvittiin työkäyttöön), ja riettaiden ajatusten vallatessa mielen ei ollut aina vara valita sitä unelmien täyttymystä, vaan täytyi tyytyä naapuritalon renkipoikaan tai piikatyttöön, ja heinäladossakin pistelivät oljenkorret ilkeästi persposkiin. Jututkin levisivät pienellä kylällä äkkiä. Mainehan siinä meni.
Toisekseen ihmiset olivat vahvasti uskonnollisia ja jumalanpelko oli koko ajan läsnä. Ihmisillä oli moraalia ja selkärankaa. Ei edes ajateltu moisia irstauksia ennenkuin pohjoisen korpikansan valtasi syntiset vaikutteet. Mistäkö? No rapakon takaa tietysti. Aina kuin koti-Suomeen rantautuu jotain itselle vierasta, syyttävä sormi lipsahtaa herkästi osoittelemaan Ameriikan suuntaan - ja eihän se yleensä väärässäkään ole. Sieltä suoltaa pahuuden torvet tötteröllään syntisiä ja moraalittomia vaikutteitaan ympäri maailman, ja pieni ihminen on jälleen voimaton.
Ihmisten valuessa maaseudun rauhasta yhä suurempien kaupunkien vilinään heräsi kai ajatus myös kaikesta, mitä siellä voikaan kokea. Ihmiset hankkivat parempia ammatteja, saivat käyttöönsä enemmän rahaa, ja varsinkin naisten käytöksessä tämä näkyy. Kun ei tarvitse enää ahtautua nyrkin ja hellan väliin eikä talous ole kenestäkään miehestä riippuvainen, ei enää pää pysy menossa mukana kun ei tiedä mitä kaikkea sillä vapauden määrällä tekisi. No, pistäisi elämän risaiseksi tietenkin. Miehiä tulee ja menee, mikään ei enää ole tarpeeksi hyvää, seikkailuja toisensa perään. Hyvästi perhe ja vaipanvaihdot, tervetuloa villi sinkkuelämä ja oma ura!
Itse en samaistu tähän ajattelutapaan. Arvostan edelleen kovasti perhettä ja tuttua ja turvallista kotielämää. Minua ei kiinnosta irtosuhteet eikä kosteat baari-illat "huomenta, mis mä oon?" -lausahduksineen. Tottakai oma ura on tietyllä tapaa kiehtova ajatus, ja täysin kotona iän kaiken viihtyvää pullantuoksuista äitihahmoa minusta tuskin koskaan saa, mutta silti näen itseni mieluusti tutussa ja turvallisessa parisuhteessa rakastamani miehen kanssa, eikä jokunen lapsi olisi yhtään pahitteeksi.
Nykyään ihmisillä tuntuu vain olevan tarve saada kaikki mahdollinen heti paikalla, ei osata arvostaa sitä mitä on, vaan aina halutaan parempaa. Pitäisi ehtiä kokea lyhyen ihmiselämän aikana kaikki mikä vain irti lähtee.
Puolet avioliitoista päättyy eroon. Varovaistenkin arvioiden mukaan suuri määrä miehiä elää koko ajan siinä luulossa, että ovat lastensa biologisia isiä, vaikka totuus on täysin toinen. Suurin osa sekä miehistä ja naisista on pettänyt kumppaniaan. Iso osa tekee tätä säännöllisesti. Mitä tästä pitäisi päätellä? Minkä on mennyt kotikasvatuksessa vikaan, kun ei aikuisiälläkään ole ymmärtänyt oikean ja väärän eroa?
Pelkästään minä olen nähnyt pettämistä elämäni aikana niin paljon, että se ei kohta enää edes hätkähdytä. Ja se on huolestuttavaa. Ei luulisi olevan hankalaa kohdella toista niin kuin itse haluaisi itseään kohdeltavan.Ehkä ihminen sittenkin toimii kuin eläin.
Lopetan moraalisaarnani toteamalla sen huojentavan tiedon, että onneksi nämä toisia kaltoin kohtelevat paskiaiset saavat aina ennemmin tai myöhemmin ansionsa mukaan, ja tulevat olemaan itse kaulaansa myöten siinä kusessa ja paskassa mihin ovat toista koettaneet teoillaan upottaa. Ja mikä parasta, nämä uhrit ottavat usein virheistä opikseen ja osaavat kahta kauheammin arvostaa sellaista parisuhdetta, joka sisältää niinkin ihanan asian kuin molemminpuolinen kunnioitus ja rakkaus. Eivätkä nämä moraalivammaiset taatusti tule kokemaan elämänsä aikana sitä tunnetta, kun toinen rakastaa vilpittömästi sydämensä pohjasta ja itse voi hyvällä omallatunnolla tuntea samoin. Ilman näitä itsekkäitä ihmisiä tälle tunteelle ei osaisi ehkä antaa oikeanlaista painoarvoa, joten ehkä kaiken tämän syyttelyn ohessa, ironista kyllä, heille kuuluu myös pieni kiitos.
Kuten Robert A. Heinlein sanoi: "Rakkaus on tila, jossa toisen onnellisuus on olennaista omallesi".